Mutta vieraat taputtivat kohteliaasti käsiään, Pesun Ripas ääneensä nauraa höristen ja huutaen "da capo", johon hänen poikansa täydestä kurkusta yhtyivät. Vongurin salaneuvoksetar tyytyi katsomaan näytelmää lornjetillään. Mummuli antoi armollisesti merkin, ja väki sai keittiössä vehnäskahvit.
Katinkalle vain jäi kummallinen, kaiveleva tunne, melkein kuin häpeää.
13.
Katinka eroitteli mielessään kaiken elottoman ja elollisen Hovissa hyviin ja pahoihin. Edelliset olivat hyvänsuopia ja rakastettavia, niitä olisi halunnut hyväillä ja halata, likistäytyä lähekkäin, nimittää rakkailla, suloisilla nimillä, ottaa vuoteeseensa ja nukkua niitten keralla. Nämä hyvänsuovat esineet ja olennot olivat useimmiten hiljaisia ja vaiteliaita, ne olivat kukkia, tai Tilkoaniemen notkon valkeita, punasilmäisiä hiiriä, tai sitten huonekaluja, kuten etehisen iso kaappikello. Perin harvoin ne olivat ihmisiä.
Hyviä oli vain harvassa; pahansuopia ja peljättäviä verrattoman paljon enemmän. Ja niitä oli kohdeltava aivan eri tavalla. Niitä täytyi kiertää kaukaa tai sitten uhikseen ärsytellä ja härnätä ja senjälkeen suinpäin paeta, kun ne kävivät vaarallisiksi.
Niitä oli todella suuri joukko: Mustankorven sudet, Hovin yläkerta ja isot kuvastimet alasalissa, ukkosilma, mustalaiset ja Vanha-Kuningas.
Hyvänsuovista esineistä ja olennoista ei usein tiennyt enempää kuin hyvänolon tunteen, mikä niistä kuin salaa uhosi. Ne eivät koskaan hyökänneet eivätkä ajaneet takaa. Ne vain odottivat, että menisi ohi ja huomaisi heidät. Herahti joskus vastustamaton hyvänolon tunne koko ruumiiseen ja sieluun, niin että varmasti tunsi jonkun tuntemattoman kukan tuoksuvan tiepuolessa tai turpean, viheriä juovaisen kurpitsan verannan seinämällä ystävällisesti ajatelleen. Niillä ei useinkaan ollut muuta puhetta kuin tuoksu; se oli niitten ainoa kieli.
Katinka toi kukkia vuoteeseensa, hän nukkui niitten keralla. Etehisen kaappikello taas oli tosin liian iso mahtuakseen Katinkan ristikkovuoteeseen, mutta sensijaan oli Katinka kerran — jo kauan sitten — viettänyt yönsä siinä.
Se oli tapahtunut näin. Katinka ja kaappikello olivat ystävykset jo ammoisista ajoista. Se oli perin merkillinen kello. Sen taulussa, joka oli iso ja pyöreä, vaihtelivat aina vuorokauden ajan mukaan eri kuvat, jotka Katinkalle käsittämättömällä tavalla ilmestyivät sen sisimmästä. Muutos tapahtui hyvin hitaasti, milloinkaan ei voinut minuutilleen sanoa, milloin toinen tuli ja toinen meni. Mutta koko kello muutti muotoa kuvien keralla, ikäänkuin suuret kasvot, jotka vaihtoivat ilmettä; se oli iloinen ja hilpeä, kauhistava ja salaperäinen, naurava ja itkevä, aina sen mukaan kuin kuvatkin. Aamulla oli näkyvissä verevä ja pulloposkinen aurinko, jonka hyvätuulinen hymy tarttui koko kellotauluun, numerot, viisarit, kaikki nauroivat, ja aurinko oli kuin syksyinen omena. Mutta keskipäivällä olivat kellon kasvot tyynet ja miettivät; näkyvissä oli hiljainen maisema, pieni talo, jonka takana kasvoi puita, ja keltainen vainio, täynnä keskipäivän uneliasta lepoa. Illalla purjehti näkyviin laiva, täydessä lastissa, purjeet täynnä tuulta, matkalla tuntemattomille merille. Se jätti jälkeensä riuduttavan ikävän, kuin vaahtovanan, alkaessaan taas liukua kellon syvyyksiin.
Mutta mitä oli yöllä? Minkälaiset olivat kellon kasvot, silloin koko Hovi nukkui, Grosspapasta ja Mummulista alkaen Lenzyyn ja Mirkaan ja aina Sokiaan-Mariin asti alhaalla kellariholvissaan. Ah, Katinka parka ei saisi sitä koskaan tietää, hän nukkui aina silloin jo sikeässä unessa, kun kello ilmaisi viimeiset salansa yölle ja pimeydelle.