"Kuulkaa noit' tyttölöi… Vai Jumalan marjoi… No poimikaa sitt'
Herran nimmee…"
Susia pelkäsi Katinka siitä saakka, kun ne talvella raatelivat jäällä
Dianan.
Diana oli silloin tosin hylkykoira, lahjoitettu pari vuotta sitten vanhuuttaan muutamalle Hovin torpparille. Mutta Katinka rakasti sitä kuitenkin, nykyisessä alennustilassakin, kun se nälkäisenä ja takkuisena, häntä koipien välissä, kaukaa kiersi Hovia. Se oli yhtenä ainoana talvena uskomattomasti raaistunut; siitä oli tullut oikea kulkuri, luihuileva, salavihainen ja arka; sen luonne oli muuttunut ulkoasun keralla. Sen kyljet olivat täynnä vereksiä puremia, sillä se oli aina sotajalalla muitten koirien kanssa; se ontui toista etujalkaansa. Se ei kuulunut enää mihinkään koirayhteiskuntaan, ei entiseen yläluokkaansa eikä nykyisen alemmuutensa tovereihin, kyläkoiriin; molemmat kohtelivat sitä yhtä suurella epäluulolla ja vainolla.
Hoviin se kuitenkin tunsi epäämätöntä vetoa, se kaarsi sitä, milloin suinkin toisten koirien, entisten metsästystoveriensa ärhentelyltä taisi, surullisesti ja ikävöivästi vinkuen. Se nuuski heti kesän alussa selville, että sen entiset omistajat olivat palanneet, metsästystorven tuttu raiku saattoi sen iloiseen raivoon, se aikoi suoraa päätä syöksyä entisen onnensa sijoille. Mutta paratiisi oli suljettu, ja Kyökki-Ieva ajoi sen luudaniskuilla loitommalle. Tämän jälkeen se ei uskaltanut tulla jääkellaria kauemmaksi. Lampuodin, Kuninkaan, lapset heittelivät sitä kivillä, sille oli kielletty antamasta ruokaa.
Katinka ei alistunut kieltoon, hän päinvastoin keräsi luita ja leivänkannikoita ja syötti niitä Dianalle aidan takana, milloin Kyökki-Ievan silmä vältti. Oi, Diana, Diana! He itkivät molemmat, Katinka ja Diana, — koira uskaltamatta nuolla kiitokseksi lapsen ruskeaa kättä, pää kallellaan, veden valuessa kellanvihreistä silmistä; herra ties, miten veristä vääryyttä se tunsikaan kärsineensä!
Mutta eräänä kesänä ei Dianaa enää näkynyt missään. Nuori Kuningas kertoi Katinkalle tavanneensa kerran talvella vereksiä suden jälkiä jäältä Kataja- ja Koprasaaren väliltä sekä karvatukkoja, jotka kaikesta päättäen olivat Dianan. Diana oli siis päässyt autuaammille metsästysmaille.
Sinä yönä Katinka ei saanut unta ristikkovuoteessaan, vaikka olisi lukenut Herran siunauksen kaikilla eri kielillä, mitä Hovissa puhuttiin.
Hän oli kuulevinaan susien ulvonnan, kun ne painuivat Mustastakorvesta saarien välitse jäälle ja odottivat Dianaa, veripunainen kita ammollaan kohti kylmää ja terävää kuuta. Hovissakaan eivät aina kukkineet jasmiinit, täälläkin oli hankia ja pakkasia!
Katinka vaipui vähitellen eräänlaiseen horrokseen. Hän oli olevinaan Diana. Mutta ei äskeinen kapinen, raihnainen Diana, vaan nuori, sileäpintainen ja voimakas. Hän on iltayöstä maannut jossain lämpimässä ja ahtaassa kopissa, heiniin hautaantuneena, jotka mieluisasti syyhyttivät sieraimia. Mutta vastustamaton veto vie hänet talviyöhön ja jäälle. Hän haukahtaa kuulle kuin vanhalle tutulle, hän päästää ulvonnan lampuodin ikkunan alla, josta vastaa vain halpaantuneen Vanhan-Kuninkaan ähkinä. Sensijaan ei kuulu nuorta Kuningasta eikä hänen tuliluikkuaan. Ja Diana kiertää kerran koko Hovin ja syöksähtää sitten pitkin koivukujaa alas jäälle läpi jäätyneen pajupensaikon.
Kuinka lumi kimaltaa, kuinka käpälät miltei jälkiä tekemättä hipovat hankea! Jäällä on heikkoa, himmeää valoa, Koprasaaren kuusiryteikkö on musta ja liikkumaton. Ihanaa on näin juosta ja tuntea oman voimansa hively!