Yht'äkkiä täyttää outo ja ärsyttävä haju ilman… Katajasaaren takaa häilähtelee kuin harmaita pisteitä, ikäänkuin rantakivet olisivat alkaneet elää. Kuuluu haukku, — melkein kuin koiran, vain hieman venytetympi — uu — uu…
Pako on myöhäistä. Harmaat kivet muuttuvat susiksi, ne hyökkäävät hänen päälleen. Niitä on monta, kolme, neljä… hän näkee, kuinka niitten kuuma huounta muuttuu huuruksi pakkasessa. Ne irvistävät aivankuin koirat, niin että käyrät, terävät kulmahampaat näkyvät. Ja Dianan torjuessa kolmea, puree neljäs häntä niskaan…
"Sudet, — sudet!…"
Katinka heräsi omaan huutoonsa, katseli hetken aikaa tyhjin, kauhistunein silmin ympärilleen ja vetäisi sitten peitteen yltäylitseen. Sen alla on pimeä ja lämmin, on kuin etana kuoressaan. Mutta parasta lie sentään rukoilla.. Kun vain tietäisi, mitä kieltä Jumala parhaiten ymmärtää… "Müde bin ich, geh' zur Ruh'… Gud som hafver Barnen kär… Sun haltuus, rakas Isäni, ma aina annan itseni, mun sielun' ruumiin', tavaran', ne ota Herra vastahan."
"Sen uskon ja sult' pyydän viel'."
* * * * *
Kesäisin Katinka yhdessä Lenzyn ja Mirkan kanssa huvittelihe pelkäämällä milloin mitäkin.
Pelko oli epäilemättä jotain erinomaisen hupaista. Se alkoi suloisena, vihlaisevana hivelynä sydänalassa ja levisi sitten kuin kipinöinä sormenpäihin saakka. Se oli yhtä jännittävää, kuin mikä muu leikki tahansa. Pääasia oli vain, että osasi pelastua viime tingassa, silloin ei ollut mitään hätää.
Tiesiväthän he tietysti, etteivät suuret, hiljaiset kuvastimet alasalissa, enemmän kuin yläkerran kaikukaan, joka heitä niin kammotti, olleet millään lailla vaarallisia, niin kauan kuin antoi niitten olla rauhassa. Omasta aloitteestaan ne eivät mihinkään ryhtyneet. Ne olivat kuin nukkuvia, rauhallisia petoja, jotka kävivät uhkaavaksi, vasta kun niitä uhitteli ja härnäsi.
Mutta sitä he juuri halusivatkin. He tahtoivat väkisinkin herättää kaikki vihamieliset voimat, mitkä uinuivat peilien valhesyvyyksissä ja yläkerran kaikuvissa lokeroissa, nauttiakseen omasta pelostaan.