Ja niin uudistui lukemattomia kertoja sama näytelmä: he marssivat yläkerran portaita peräkanaa, juhlallisina ja varovaisina, edellä kultatukkainen, totinen Lenzy, sitten pieni ja hento, raskasluominen Mirka ja lopuksi Katinka. He pääsevät onnellisesti portaitten kierrokseen saakka, puolipimeästä häämöittävät vastaan yläkerran monet komerot.
Ne olivat täynnä lukinseittejä, paksuja nahkakantisia kirjoja, käsittämättömiä metallitankoja, putkia ja pyöriä, joitten tarkoituksesta heillä ei ollut aavistustakaan. Vanhan herran romua! oli Sokia-Mari sanonut. Kerran he olivat eräästä nurkasta löytäneet suunnattoman suuren pahvisen nukenpäänkin, jolla oli mustat, oikeat kiharat, ja poven verhona purppuranpunainen silkinrepale.
Mutta he eivät peljänneet niinkään näitä komeroita. Oli jotain muuta, mikä oli monta vertaa salaperäisempää. Vielä muutama askel, ja koko yläkerta alkaa elää, joka nurkasta, lattiapalkkien alta, seinänraoista valittaa kumea kaiku. Tätä hetkeä he ovat odottaneet. Se on aivan lähellä heitä, he kuulevat sen vaikerruksen. He syöksyvät suin päin alas, kompastuvat, kierivät pitkin portaita. Se on heidän kintereillään, se ajaa heitä takaa alas asti.
Taikka he sytyttävät kaksi kynttilää alasalin seinänkorkuisten kuvastimien eteen. Kynttilät palavat peilipöydällä, he istuvat kukin kuvastimensa edessä. Silmiä ei saa räpyttää. Silmät väkinäisesti avoinna he tuijottavat kuvastimen valhesyvyyteen. Silmät alkavat vuotaa vettä, peilin pinta himmenee, alkaa kiertää kuin sekavaa tähtisumua. Ja tähtisumusta alkaa haahmoittua outoja ja eriskummaisia olioita, jotka panevat heidän sydämensä värisemään.
Mutta kun kauhu oli korkeimmillaan, he pidättivät hengitystään eivätkä kirkaisseet, — he nauttivat omasta kauhustaan.
Mustalaisia he sensijaan pelkäsivät todenteolla, kuten vauhkoja oriita tai raivokkaita härkiä. Niitä kulki pitkin kesää Hovin ohitse, kaupungista päin tullen tai mennen, jalkaisin tai vankkureilla, suurina parinkymmenen hengen saattueina. Hoviin saakka kuului maantieltä heidän lastensa ja porsaittensa parku. Kaikki seitsemän kuolemansyntiä mahtui heidän säkkeihinsä. He piileksivät Revonkiven raossa ja Itkevällä Kalliolla, väijyen ohiajajia. He olivat kiristäneet Herttualan maitokuskilta rahat. He varastivat lapsia, värjäsivät niitten hiukset, pesivät naaman kahvinporolla, pistivät pussiin ja inttivät porsaan kirkuvan. Ei koskaan voinut tietää, oliko säkissä lapsi vaiko porsas. Ja Katinka tarkasteli murheissaan mustia hiuksiaan ja ruskeaksi paahtunutta kaulaansa: hän olisi kelvannut sellaisenakin, värjäämättä, mustalaisen säkkiin. "Mustalaisvekara!" kivahti Annikin aina, kiukkuiselle päälle sattuessaan. Niin oli siis juostava pakoon, jos kaukaa maantiellä näki vilahduksenkaan mustalaisista. Mutta Hovin keittiössä saattoi heitä Annin hameitten turvista katsella, kun he puoliväkisin työntyivät sisään, ensin aina akat, sitten vasta miehet, ja mankuivat mangu, mangu maaraansa tai sitten mielin kielin latelivat Kyökki-Ievalle: "hei herttasei, anna leipää, anna kallaa… hei herttasei, anna voita…"
Kokonaan toista laatua oli ukkosilman ahdistus. Tuli joskus yht'äkkiä hiostava helle, Hovi alavassa alhossaan hukkui kuin pätsiin, kaikki hiljeni, ilma sameni raskaitten, hohtopalteisten pilvien alla salaperäiseksi ja hiljaiseksi. Lakkasivat lepattamasta tammet ja vaahterat ja haarakoivut. Kreikkalaistemppeli vain säteili yhä valkoisempana kuin omaa valoaan.
Sitten kumeaa, pilvensisäistä jyminää. Kokonaiset pilvivuoret halkeilevat Hovin päällitse ja paljastavat salamanvälkähdyksessä hehkuvan sisustansa, joka on valkoista tulta. Satoi, suuret vesisuihkut huuhtelivat yläparvekkeen asfalttia.
Mirka seisoi ikkunan edessä ja huusi: "Kuule, — kuinka Jumala pauhaa!" Mutta Katinka sulki oven säppiin ja vielä lukitsikin sen, — silloin ei ainakaan Jumala pääsisi sisälle. Hupussa, peiton alla hän kuunteli pilvien räjähdyksiä ja näki salamat, vaikka ummistikin silmänsä. Hän ajatteli vanhaa herraa, joka haulikko kädessä uhmasi ukkosta ja jylyä.
"Minä olen hänen tyttärensäpojantytär…" hän sanoi, — "hänen tyttärensäpojantytär, — vanhan Fataburin, Hovin vanhan herran…"