Enimmän kuitenkin Katinka kesäisin leikkisiskoineen pelkäsi Vanhaa-Kuningasta, lampuodin, nuoren Kuninkaan, isää, joka istui akaasia-aidan toisella puolen, ainaisessa tukituolissaan, kivenheiton matkan päässä Hovin päärakennuksesta ja pylväsportaikosta. Vanha-Kuningas pysytteli parhaasta päästä huoneessaan, mutta kauniilla säällä hänen vaimonsa ja poikansa kantoivat hänet ulos auringonpaisteeseen. Hän oli vastenmielinen katsella. Hänen silmänsä, suuret ja lasittuneet, olivat avoinna, mutta muuten hän oli pikemmin kuollut kuin elävä. Hänen suuri ja pöhöttynyt ruumiinsa, jonka halvaus oli kytkenyt liikkumattomuuteen, täytti koko tuolin, kuten kömpelö, mudankarvainen virtahirviö. Hänen monenkertainen, velttolaskoksinen leukansa riippui syvälle rintaa vasten painuneena.
Hovin lapset kurkistelivat häntä akaasioitten takaa kuin kummitusta, uteliaina, mutta ilman vähintäkään sääliä. "Hän on paha", päätteli Katinka järkkymättömällä varmuudella, ja sillä oli Vanhan-Kuninkaan tuomio lausuttu. Kuinka hän olisi voinut olla muuta kuin paha! Hänen hyllyvät, vihertävät kasvonsa ja liikkumaton ruumiinsa eivät näyttäneet olevan missään tekemisissä hyönteisten surinan, pääskysten lennon ja sireenin tuoksun kanssa, joka häntä ympäröi. Hänen jaloissaan käyskentelivät muurahaiset, mutta hän ei tiennyt siitä. Hän oli vain kuin sadut Pahasta-Kuninkaasta, kummallinen ja rujokas kuva jostain ammoin revitystä kuvakirjasta.
Ja sittenkin oli hänellä käsissään vielä liikuntakykyä ja voimaa. Vanhalla-Kuninkaalla oli nahkahihna, jolla hän tarpeen tullen kuritti lapsiaan ja lapsenlapsiaan, pitääkseen heidät Herran pelvossa ja nuhteessa. Yöjuoksua hän ei sallinut, se oli sanottu, — ei! Hän oli ilkeäsisuinen ja häijy. Hän sivalsi nahkahihnalla nuorta, kaunista tytärtään, jonka mieli paloi syntiin ja tansseihin. Hän oli kuninkaantytär, mutta sai maistaa nahkahihnaa.
Paitsi sitä oli Vanhalla-Kuninkaalla aina vieressään tuolin nojalla ryhmysauva, jolla hän koputti, jotain tarvitessaan. Ja Katinkan valtasi outo ja syntinen halu: kunpa Vanha-Kuningas yht'äkkiä tarttuisi ryhmysauvaansa ja hyökkäisi heitä takaa-ajamaan. Oh, kuinka he juoksisivat, kuinka he juoksisivat! Aina Tilkoanniemelle asti ja sitten yhä ympäri, yhä ympäri pyörötemppelin, ja orjantappuran piikit pistelisivät Pahaa-Kuningasta sääriin. Ja Paha-Kuninas huohottaisi: kyllä saan teidät kiinni, — kyllä saan teidät kiinni, tyttöletukat! Mutta samalla he hypähtäisivät yli sillan kaidepuun ja katoaisivat valkoisina hiirinä kivien koloon.
He tekivät pillejä akaasian paloista ja viheltelivät härnätäkseen Vanhaa-Kuningasta. Mutta Vanha-Kuningas ei suvainnut hievahtaakaan eikä kunnioittaa heitä vihallaan eikä suuttumuksellaan. Hän säästi sen nähtävästi omille jälkeläisilleen. Kärpäset kävelivät kaikessa rauhassa pitkin hänen kasvojaan, kunnes tuvasta tuli hänen vanha vaimonsa, jolta pillastunut orhi aikoinaan oli potkaissut nenän murskaksi, ja ajeli lehvällä kärpäset pois.
Mutta iltaisin, — ja sen taisi kuulla Hovin portaille saakka, — jymisytti Vanha-Kuningas kaikuvasti ja äkäisesti ryhmysauvaansa lattiaan, kun nuori Kuninkaan-Kati oli hiipinyt Hovin-Annin ja kauniin Sisä-Miinan kanssa Porkansaaren poikien tansseihin Tilkoanniemen pyörötemppeliin, kengät ja sukat kainalossa ja päähuivi kätkettynä povelle.
14.
Juuri Tilkoanniemen roomalaisessa pyörötemppelissä, missä Fatabur aikoinaan oli istutellut paimeniaan ja paimenettariaan, tapahtui sitten tänä kesänä Katinkan ja Mykkä-Salamonin kohtaus.
Heti Hovista maantielle päästyä oli kaupunkiin mennessä Ahokkaan kylä. Se kuului naapurihoviin, ja oli, kuten hovien kylät ainakin, huonosti rakennettuja, harmaita tai punamullalla sivuttuja mökkejä, joissa asui kaikenkarvaisia pien'eläjiä, — sepästä alkaen, jonka paja oli heti tienristeyksessä. Suurin osa mökeistä oli siunaantunut runsailla lapsilaumoilla, ja näitä Ahokkaan paljaskinttuisia, repaleisia lapsia liikeni kaikkialle. Heidän vakinainen leiripaikkansa oli Vainikan tien risteys, josta maantie kääntyi kaupunkiin; siellä olivat heidän pyöreistä mukulakivistä kyhätyt lehmitarhansa käpylehmineen; paitsi sitä tähystyskivi, josta saattoi pitää silmällä sekä kaupungin että Tervajoen puolen ja samalla kaiken, mitä Hovissa tapahtui.
He muodostivat ikäänkuin kaikkien Hovissa tapahtuvain näytelmäin katsojajoukon, yhdessä Hovin omien alustalaisten kanssa. Sisimmässään he varmaan olivat vakuutetut siitä, että kaikki nämä näytelmät oli pantu toimeen heidän erikoiseksi hauskutuksekseen, talkoot, kesäiset vieraspidot. Heidän isillään ja äideillään oli epäilemättä ollut enemmän tuijotettavaa vanhan Fataburin aikoina, nykyisten Ahokkaan lasten riemuksi sai riittää maantiellä ajavat kaleskat tai umpivaunut. He ilmestyivät tienristeykseen kuin varpusparvi, niin pian kuin kuulivat vaunujen töminän. Alkoi kilpajuoksu: he kirmasivat vaunujen jäljessä aina vaahterakujalle asti, koko ajan sakeassa tomupilvessä. Sattui, että heille heitettiin kourallinen vaskilantteja, silloin syntyi maantien pölyssä hullunkurinen rykelmä pyöriviä käsiä ja jalkoja. Mutta vaahterakujaa kauemmaksi he eivät yrittäneet; sinne ehdittyään he pyrähtivät aidoille ja kiville. He saivat joskus maistaa herraskuskien piiskaa, mutta se ei heihin pahasti sattunut; sensijaan sai Nuoren-Kuninkaan varjokin jo heidät pakosalle; he vetäytyivät silloin kiireesti takaisin päälinnoitukseensa.