Heidän joukossaan oli usein muuan isätön poika, kuuromykkä, joka ikänsä ja kasvunsa puolesta ei oikeastaan enää kuulunut lasten pariin, mutta siitä huolimatta oleili enemmän lasten kuin aikuisten parissa. Tämän pojan nimi oli Salamon, Mykkä-Salamon, ja hänellä kävi kaiken lisäksi langettavainen. Hän oli vankkatekoinen ja ajoittain työhön pystyvä, vaikka ei suinkaan aina; hän auttoi äitiään elatuksen hankinnassa käymällä taloissa ja hoveissa maatöissä, mutta hänen täytyi aina välillä jäädä päiväkausiksi työstä pois. Hän oli ehkä kuudentoista ikäinen, pikemmin päälle kuin alle, ja ulkonaiselta näöltään kammottava ja vastenmielinen; sekä Vainikan ja Hovin että lähisaarien nuori väki vieroi häntä. Ei ollut ainoatakaan tyttöä Piispan- eikä Porkan-saarilla tai lähihovien alueella, joka olisi suostunut tanssimaan hänen kanssaan edes kierrostakaan. Tämän hän hyvin tiesi, jo monesta edellisestä kokemuksesta ja turhasta yrityksestä, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä saapumasta joka sunnuntai-iltana Tilkoanniemen tansseihin. Siellä hän murjotteli syrjässä piiristä, kenenkään tahtomatta häntä suorastaan poiskaan karkoittaa, katsellen tanssivia synkin, raskain silmin, joissa oli kaatuvatautisille ominainen kiilto, suu rumassa irveessä, niin että isot ja epätasaiset hampaat näkyivät. Hänen annettiin olla, mutta siitä huolimatta vaivasi hänen mykkä läsnäolonsa kaikkia.
Niinä päivinä, jolloin hän syystä tai toisesta ei kyennyt työhön, hän oleili Ahokkaan lasten parissa. Lasten härnäämistä hän nähtävästi kesti paremmin kuin aikuisten, joka sai hänet aina jonkinlaiseen raivoon. Lapsia sensijaan huvitti hänen katkonainen ääntelynsä ja outo mölinänsä, joka tuskin muistutti ihmisääntä, ja josta ainoastaan hänen äitinsä taisi saada selkoa. Hänen alituinen irvistelynsäkin huvitti näitä paljaskinttuisia pikku villejä, jolloin hän yltyi vääntelemään naamaansa yhä ihmeellisimpiin irveisiin; he tekivät hänelle kyllä kiusaa, mutta eivät ajaneet häntä pois joukostaan kuten aikuiset.
Mykkä-Salamonin rakkain ajanviete oli kuitenkin käydä ongella. Katinka saattoi nähdä hänen melkein joka päivä kaivelevan onkilieroja tunkiokasasta läävän takaa; sen jälkeen hän kiersi joelle, pitkin Hovin vastapäistä rantaa, ja irroitti vanhan, vuotavan veneen, joka oli kätketty rantalepikkoon. Hän souti joen suuhun saakka tai kaislikon toiselle puolen, jossa laski kiviriipan. Joskus hän tyytyi vain seisomaan lattealla kivipaadella vedenrajassa tuntikausia, vapa kädessä, onkimassa kiiskiä tai kolmituumaisia ahvenenpoikia. Nähtävästi kalat olivat hänelle jonkinlaisia heimolaisolentoja, kuuroja ja mykkiä, kuten hän itsekin, tuomittuja samaan äänettömyyteen, mihin hänkin. Hän viihtyi niitten parissa paremmin kuin ihmisten.
Katinkalle oli tämä kuuromykkä poika, joka sitäpaitsi vielä oli salaperäisen, kammottavan taudin riivaama, eräänlainen puoleksi tarumainen olento, niinkuin Vanha-Kuningaskin; ikäänkuin lihaksi ja vereksi muuttunut hirviö hänen lapsuutensa satumaailmasta. Hänen rumuutensa oli aivan yliluonnollista. Mykkä-Salamon oli ruma, kuten ollaan ruma vain saduissa. Rumuus merkitsi Katinkalle samaa kuin pahuus, hän tunsi rumuutta kohtaan miltei ruumiillista pelkoa, samoinkuin kauneus herätti hänessä ruumiillisen hyvänolon tunteen. Mutta sittenkin oli suuri ero Pahan-Kuninkaan ja Mykkä-Salamonin välillä. Edellistä katseli Katinka aivan kuin ihmiskunnan ulkopuolelle kuuluvaa, ilman säälin hiventä. Mykkä-Salamonia kohtaan hänellä sensijaan oli alituinen säälin, hellyyden ja pelon sekainen tunne. Juuri samalla lailla hän oli ajatellut kapista, kaikkien hyljeksimää Dianaa, jota eivät mitkään koirat seuraansa huolineet. Mykkä-Salamon oli monessa suhteessa Dianan asemassa, yhtä hyljätty, yhtä yksin.
Millaista olisi olla Salamonin lailla kuuro sekä mykkä? Katinka tapasi itsensä usein sitä kuvittelemasta, kuten hän yleensäkin aina rakasti kuvitella itsensä vieraisiin olioihin, elollisiin sekä elottomiin. Ajatella maailmaa, mistä kaikki ääntely olisi tauonnut, aivan hiljaista, aivan äänetöntä maailmaa, josta yht'äkkiä olisivat vaienneet kaikki äänet, nekin joita tavallisesti ei edes kuuntele… Entäs jos yht'äkkiä mykistyisi ihmisten sanat, koirien, lehmien tuttu ääntely, kaikki hyristys, siksutus, surina kesäisessä ilmassa ja ruohossa, puitten puhelut tuulen kanssa, — lampuodin vellikellon ääni, laineiden liplatus mutaisilla rannoilla, vesilintujen vihellykset saarten takaisilta kareilta. Kaikki kävisi ja liikkuisi yhtä suuressa äänettömyydessä, kuin se, mikä täyttää tähti-öisen taivaan.
Mitään tästä arkielämän joutavasta ja hilpeästä laverruksesta ei Mykkä-Salamon kuullut. Hän näki koiran aukovan leukojaan, mutta ei kuullut ääntä, näki sahan purevan hampaillaan puuta, mutta ei kuullut puun kirskuvaa valitusta.
Ja Katinka yritti tukkia korvansa ollakseen Salamonin lailla kuuro. Hän painoi peukaloillaan korvakannet kiinni, tukki etusormensa korviinsa, kuten umpisukkeloon sukeltaessa, mutta siitä huolimatta kuului kaikki, kuten ennenkin, vain kuin vaimennettuna. Hän laittoi puuvillasta tulpat ja pani ne korviinsa, mutta sittenkin soi itse hiljaisuus, inisevällä nuotilla, kuten itsepintaisen, verenhimoisen sääsken sumina…
Hänen oli aivan mahdotonta edes kuvitella niin täydellistä äänettömyyttä kuin se, mikä vallitsi Mykkä-Salamonin maailmassa. Niin hiljaista oli vain syvällä vedessä, meren pohjassa, jossa asustaa kielettömiä, mykkiä olentoja, ja johon ei yksikään vedenpäällisistä, moninaisista äänistä tunkeudu.
Katinka souti joskus joen suuhun katselemaan Mykkä-Salamonin onkimista. Salamonin sattuessa istumaan kasvot päin merta pääsi Katinka usein aivan lähelle, kuuromykän mitään huomaamatta. Katinkan pieni, lumivalkea venhe, johon kuului punalappeiset airot, oli melkein kiinni harmaassa, paikatussa ruuhessa.
Hän näki Salamonin istuvan liikkumattomana kuin kuva, tuijottamassa hyppelehtivään kohoon, jona oli sulan lävistämä korkkipahanen.