Tuo oli siis poika, joka eli eroitettuna kaikesta äänellisestä maailmasta, ja jota kauhea tauti riivasi, niin että hän aika-ajoin kaatui maahan suu vaahdossa ja jäsenet kouristuksissa. Mitä hän mahtoi nähdä niinä hetkinä, jolloin hän makasi jäsenet jäykkinä? Milloinkaan hän ei herättyään kyennyt ilmaisemaan. Katinka souti eteenpäin. Mykkä-Salamon irvisti hänelle. Katinkan venhe liukui kevyesti läpi kaislikon kuin vesikorento.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä oli Tilkoanniemessä tanssit. Anni ja Sisä-Miina olivat ottaneet kaikki lapset, Katinkan, Lenzyn ja Mirkan mukaansa.
Heinäkuisessa puistossa tuoksui puitten pihka, läheinen rantalieju ja suuret muurahaispesät. Niitty oli valkea suovilloista. Tilkoanniemellä sensijaan oli oma tuoksunsa; villiruusut, kuivat havuneulaset ja heinänkorret hengittivät ilmaan kuivaa, kuumaa huokua.
Roomalainen pyörötemppeli oli täynnä väkeä. Sen pitkin seiniä kiertävät penkit, samoin kuin pylväätkin olivat kirjavanaan nimikirjaimia, yksin lakikin. Katajasaari oli vain kivenheiton päässä. Saarien välistä tuli par'aikaa vene.
Tanssittiin piiritanhua. Kaikki eivät mahtuneet yht'aikaa temppeliin, osa vilvoitteli rannalla. Notkon tuolle puolen kuului jo raskaitten saaristolais-anturoitten töminä, jota laulu säesti:
"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks,
Nii punane ol' takk',
Takk' takk' takk'.
Fralla lalla laa,
Punane ol' takk'."
Keskellä piiriä oli Hovin kaunis Sisä-Miina. Hän ei pitänyt valinnassaan kiirettä, vaan pyörähteli hitaasti kannoillaan sitämyöten kuin piirikin. Hän oli koko loistossaan: paidanhihat hohtavan valkeat ja kohollaan, lyhyt, viheriä hame, jonka alta näkyi valkea sukka ja uudet, narskuvat kengät, punaraitainen huivi näennäisesti huolettomasti hartioille heitettynä. Kädet lanteilla, kaula kenossa, huulilla tavallinen ylimielinen, pilkallinen hymynsä hän sinkosi keimailevia, lupaavia silmäyksiä milloin Kuski-Heikkiin, milloin piispansaarelaiseen perämiehenalkuun.
Laulu yhä jatkui:
"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks,
Nii sametist' ol' liiv',
Liiv' liiv' liiv'.
Fralla lalla laa,
Sametist' ol' liiv'."
Nähtävästi Sisä-Miina ei vielä ollut tehnyt lopullista valintaansa. Kuski-Heikillä oli varma ja vakava toimeentulonsa, ja piispansaarelainen oli Sisä-Miinaa viittä vuotta nuorempi. Sitä paitsi hän ei ollut vielä perämiestutkintoaan suorittanut. Siihen voisi mennä vielä vuosia. Mutta hänestä tulisi herra. Hän oli jo nyt herran näköinen, kalpea ja hoikka. Kuski-Heikin naama sensijaan punoitti kuin paras hollantilaisjuusto.