Kuuromykkä pudisti päätään. Hän ei liikahtanut paikoiltaan, hänen pitkät käsivartensa lepäsivät kaidepuulla, hän olisi voinut koskettaa tanssijoita, jos olisi tahtonut.
Jotain kävi Katinkalle äkkiä selväksi. Hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen, että Salamon todella oli kaiken ulkopuolella, ei vain ääntelevän, visertelevän maailman, vaan ulkopuolella ihmisten, kuten nyt seisoi ulkopuolella Tilkoaniemen roomalaisen pyörytemppelin. Kukaan ei hänestä huolinut. Ikinä hänellä ei olisi ihmisten iloja. Hän oli hyljätty. Hän oli yksin, yksin kuin kivi.
Katinka erosi äkkiä piiristä ja istuutui kaiteelle lähelle Salamonia.
Kukaan ei heitä huomannut, tanhu oli parhaimmillaan.
Mitä hän nyt sanoisi Salamonille? Mutta Salamonihan ei kuullut hänen sanojaan. Hänen oli vain niin surku, niin surku Salamonia. Aivan kuin silloin, kun hän jääkellarin takana oli varkain syöttänyt luita Dianalle ja itkenyt yhdessä koiran keralla.
Yht'äkkiä Katinka laski ruskean kätensä Salamonin isolle kouralle, joka piteli kaiteesta. Hän silitti sitä hyvin arasti, hyvin varovasti, niinkuin hänen oli tapana silittää Ponttua tai Dianaa.
"Voi sinnuu, Salamon rukka", hän sanoi.
"Voi sinnuu, Salamon rukka."
Se oli kaikki. Katinka ei ajatellut seuraavana päivänä enää Salamonia, hän unohti aluksi hänet ajatuksistaan kuten kiven, jonka oli heittänyt keskelle kaislikkoa Tilkoaniemen rannassa. Hänen täytyi säteillä kaikille, — niin oli kerta kaikkiaan hänen luontonsa.
Mutta joku aika tämän sunnuntai-illan jälkeen hän taas kerran näki Salamonin kaivelevan matoja Hovin läävän luota. Salamonilla oli aivan puhdas, rohtiminen paita yllään, vaikka oli kaikkein arkisin torstaipäivä. Katinka seisoi puutarhan säleportilla ja katseli; kuuromykkä irvisti hänelle mennessään ohi jokirantaan päin ja päästi kurkustaan käsittämättömän äänen. Katinka näki hänen soutavan joen suuhun kaislikkoon, kuten tavallisesti.
Illalla tuli kuuromykän äiti hakemaan poikaansa, jota ei ollut kuulunut kotiin. Hänelle selitettiin Hovissa Salamonin menneen puolipäivän tienoissa ongelle. Äiti sai veneen lainaksi ja lähti pahaa aavistaen soutamaan joen suuta kohti. Hän löysikin paljoa etsimättä poikansa vanhan, harmaan ruuhen, joka oli tarttunut kaislikkoon; ruuhessa makasi Mykkä-Salamon kumollaan, yläruumis vedessä, johon hän langettavaisen saatuaan oli suulleen kaatunut.