"Ja Salamon ko tahto tännää iha väkisi puhtaa paia päällee, vaikk' ol' vast' torstai, ei muka tahtont' männä likasess' Hovi ohisse", äiti hoki itkunsa seasta.
15.
Katinka rakasti piilopaikkoja, kuten yleensäkin rakasti toisinaan olla yksin. Hänessä oli paljon tuollaista auringossa huolettomasti lekottelevaa liikkumattomuutta, ikäänkuin salaisesti ja suloisesti työskentelevää näennäistä työttömyyttä, joka ei sietänyt häiritsemistä; hän kärsi, jos piti olla kaiken päivää liikkeessä ja puuhassa. Hän halusi kätkeytyä, suri, ettei mahtunut onton puun onkaloon, kuten tikanpojat; hän oli varmasti sukua maamyyrille ja luola-asukkaille. Hänen rakkaimpia piilopaikkojaan oli angervapensaikon aukeama, niin hyvin kätketty, ettei sitä ulkoapäin kukaan olisi aavistanut. Sinne hän pakeni, kun oli liian paljon ihanaa ja tulvivaa mielessä, sydän täynnä selittämätöntä autuutta kuin iltapilvi purppuraa.
Siellä oli ihanaa maata, yllä lehtikatos, katsella viheriää valoa ja kuulla nimeään suotta huudeltavan.
Mutta vielä useammin Katinka piiloutui keittiön käytävän vanhaan kaappiin, jossa säilytettiin palvelijoitten vaatteita ja vanhoja kenkärajoja. Siellä hän kykki surullisina ja alakuloisina hetkinä, tuntiessaan itsensä maailman murjomaksi ja väärinymmärretyksi, hautoessaan kostonhimoisia ja itsekiduttavia ajatuksia, jotka samalla tuottivat nautintoa. Sinne hän kätkeytyi vitsaa saatuaan tai peljätessään rangaistusta, mutta myöskin usein vain ehdoin tahdoin antautuakseen murheellisiin mielikuviin, ajatellakseen maailman loppua tai suuria nälkävuosia.
Ilma oli kaapissa ummehtunut, ja kenkärajat haisivat kuivuneelle loalle, mutta siitä huolimatta oli sen ilmastossa jotain perin lohdullista. Annin paras pyhähame riippui aivan käden ulottuvissa, siihen saattoi painaa päänsä ja itkeä ihmisten pahuutta.
Oli tosiaan usein syytä tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja istua vanhassa kaapissa kenkärajojen päällä!
He olivat eräänä kesäisenä päivänä kaikin menneet Tilkoaniemen rantaan pyydystämään haavilla rautapiikkejä, Katinka, Lenzy, Mirka, setä Friedrich Raben kaksi poikaa ja Kuninkaan Aatu. Se oli Katinkan keksintöä, hänen ehdoituksensa mukaisesti oli kaloja pidettävä elätteinä suuressa lasipurnukassa, kuten kultakaloja. Ehdoitus oli hyväksytty yksimielisesti, ja heillä oli rautapiikkejä jo muutama kymmenkunta läkkituopissa, kun setä Kolja Wrensky yht'äkkiä saapui rantaan.
Hänellä oli yllään valkea kesäunivormunsa kiiltävine nappeineen, ja viikset tummanruskeiksi värjätyt. Hän puhui huonoa, venäjänsekaista saksaa.
Setä Kolja kopautti kävelykepillään läkkituoppia.