"Mitä te teette", hän sanoi. "Kidutatte kaloja. Päästäkää ne heti veteen."
"Emme me kiduta, me pannaan ne lasipurnukkaan", vastasi Katinka.
"Se on kidutusta. Päästäkää ne veteen", kovisteli setä Kolja. Mutta hän oli luonnostaan liian välinpitämätön ja haluton, eikä asia häntä sen enempää huvittanut; odottamatta sentähden käskynsä vaikutusta hän kääntyi menemään.
Lapset seisoivat yksin laiturilla haaveineen ja läkkituoppeineen, jossa rautapiikit uiskentelivat.
"Kaloja ei heitetä mereen", sanoi Katinka uhkamielisesti.
Muut katselivat toisiinsa, ikäänkuin hieman häpeissään. He alkoivat nähtävästi horjua.
"Setä Kolja on oikeassa, heitetään kalat menemään. Mitäs me niillä", sanoi vanhin Raben pojista.
Mutta Katinka tarttui nopeasti läkkituoppiin ja puristi lujasti käsivartensa sen ympärille.
"Ei — ne viedään kotiin. Jollette te huoli, niin minä otan ne."
Muut yhä epäröivät. He katselivat toisiaan ja ymmärsivät olevansa yhtä mieltä. Vain yksi oli heidän ulkopuolellaan. Heissä kaikissa heräsi vaistomainen liittoutumisen tarve tuota yhtä vastaan, joka uskalsi pitää oman päänsä.