"Skrambambuli…"
Se oli hirveä sana, se särisi kuulokalvossa, tunki korvaan kuin tuhat neulaa, se oli kerrassaan maahan masentava. Juuri se, ettei tiennyt sen merkitystä, teki sen tuiki tuhoavaksi.
Katinka kulki yhä muutaman askeleen edellä vainoojistaan, kalatuoppi kainalossa, tulipunaisena. Pelastusta ei ollut. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Tässä oli kysymys kunniasta. Tuo hirveä sana oli hävittää hänen kunniansa.
Toiset jatkoivat yhä kirkumistaan:
"Skrambambuli, — skrambambuli…"
Nyt he alkoivat huutaa tätä murhaavaa sanaansa tahdissa, joka tavua korostaen, marssia sen mukaan. Ja hetken päästä he sovittivat senkin lauluksi:
"Skrambambuli, skrambambuli…"
He uhkasivat Katinkaa. He lupasivat sanoa Grosspapalle ja Mummulille, että Katinka kidutti kaloja lasipurnukassa. He sanoivat varoittaneensa häntä. Hän sai kantaa kaiken edesvastuun, heillä ei ollut mitään tekemistä koko kalanpyynnin kanssa. Skrambambuli…!
Ja Kuninkaan Aatu, jonka kieli ei kääntynyt lausumaan tuota kauheaa syytöstä, huusi:
"Rampampuli, — rampampuli…"