Takapihalla Katinka vihasta säihkyvin silmin kaikkien nähden tyhjensi kalatuopin sisällön ihan kissan nenän eteen, joka heti alkoi rauskutella kaloja.
Toiset hajaantuivat. Kukaan ei ollut aivan selvillä siitä, kuka tässä kamppailussa oikeastaan oli päässyt voitolle.
Mutta Katinka oli paennut käytävän kaappiin.
Hän toisti yhä herkeämättä:
"Minä vihaan heitä, — vihaan, vihaan."
Ensi kertaa eläissään hän tunsi, mitä viha oli. Jokin tunne leimahdutti liekkiin koko hänen olemuksensa, niinkuin se olisi ollut kuloruohoa, puistattaen häntä, niin että hän vapisi ja kiemurteli sen käsissä. Se oli ensimmäinen tunnepyörre, mikä kulki hänen lapsensielunsa halki.
"Minä vihaan, — vihaan."
Hän raivosi aluksi, — itki voimattomasta ja silmittömästä vihasta, kunnes viimein tunsi, että tämä loukkaantumisen, nöyryytyksen tunne oli tavallaan mieluista, se tarjosi eräänlaista nautintoa sekin. Hänen ruumiinsa kävi raukeaksi, kyyneleet yhä suloisemmiksi, hän itkeskeli yhä hiljaa, vain siksi, että oli suloista näin.
Hän kätki päänsä Annin pyhähameeseen.
Hän itkeskeli jo aivan hentomielisen sulana. Vihakin haihtui pois. Oli vain ihanaa olla väärinymmärretty, vainottu, yksinäinen!