16.
Ainoa, joka ei koskaan täysin viihtynyt Hovissa, oli äiti. Äidillä oli kaikessa salaisuudessa tuiki toinen kesäihanne; Katinka oli kerran kuullut hänen puhuvan siitä ompelija-Iidalle, muutamana heikkona hetkenä. Ja Katinka oli varma, ettei se vieläkään ollut kokonaan lakannut kangastelemasta hänen mielessään.
Se oli Ananias Blomin pikkuinen yksikerroksinen puutalo poikkikadulta, mutta siirrettynä kauas sisämaahan, sisäjärven — eikä liian suuren — rannalle. Katinka oli oikeassa, äiti ei ollut suinkaan unohtanut tätä olematonta puutaloa. Päinvastoin, hän oli toisinaan näkevinään sen ilmielävänä edessään. Se oli punaiseksi maalattu, ikkunapielet valkoiset; sillä oli lasikuisti, ja oven edessä tuoreita, vastahakattuja havuja; sisällä huoneissa tuoksuivat äsken pestyt valkeat permannot ja katajat. Pihamaalla, joka oli aidattu lampailta ja muulta karjalta, kasvoi hyvin iso pihlaja, sen alla oli kiikkulauta. Sireenikuja vei rantaan, jossa oli kirkkoveneitä. Kaikki oli talonpoikaista, pientä, siistiä ja sievää. Eikä koko talossa sitä paitsi ollut muita kuin isä, äiti, isot veljet ja Katinka.
Äiti oli aivan varma, että tällainen talo todella oli olemassa. Hän oli sen joskus, kerran, kahdesti nähnytkin jollakin kesämatkalla; se oli näyttäytynyt junavaunun ikkunaan tai laivan kannelle jostain hiljaisen järven poukamasta. Heti hän oli sydämessään tuntenut oudon piston: tuossa se nyt on! Tuntui kuin ei olisi muuta tarvittu kuin pysähdyttää laiva tai juna, mennä suoraa päätä taloon ja ottaa se haltuunsa. Mutta joka kerta se oli liukunut ohi, hävinnyt lukemattomien muitten poukamien ja niemien joukkoon ystävällisesti vilkuttavine ikkunalautoineen. Eikä äiti ollut saanut tietää edes sen nimeä.
Hovissa sensijaan hänen elämänsä oli hiljaista kärsimystä, johon hän tosin alistui nöyryydellä ja heikommuutensa tunnolla.
Isä, lapset, palvelijat, — kaikki liukuivat hänen käsistään heti Hoviin saavuttua, ikäänkuin vieras, voimakkaampi mahti olisi ne huostaansa ottanut. Ja se kävi vallan itsestään, luonnollisimmalla tavalla maailmassa. Palvelijat joutuivat heti Mummulin käskynalaisiksi, jonka erikoisalana oli järjestää kullekin työnsä; hän pani heidät toimiinsa; he katosivat heti Hovin palvelijaparveen.
Lasten kävi samoin. Hovi otti heidät ensimmäisestä illasta alkaen. Hekin katosivat, eikä äiti voinut millään heitä pidättää. Hovi ja Mummuli olivat häntä voimakkaammat, hän tunnusti sen ja tiesi kadottaneensa.
Mutta eivät vain lapset ja palvelijat, myöskin isä liukui Hovissa hänen käsistään. Kesäisin muuttui isä tykkänään ulkoilmaihmiseksi, kaikki poikaiän vaistot heräsivät hänessä uudestaan; hän eli purjehtimisesta ja uinnista. Äiti taas pelkäsi purjehtimista, jostakin tuntemattomasta syystä. Oli melkein mahdotonta saada häntä mukaan; hän vapisi veneessä tyynelläkin säällä, jäykistyi ja kävi kalpeaksi pelkästä hermopelosta.
Hän vainusi alati tapaturmaa, hän oli varmasti vakuutettu, että onnettomuus kerran tapahtuisi. Hänen sydämensä kutistui kauhusta, kun isä pöydässä poikamaisella ilolla kehui uintiretkiään. Mutta asia ei parantunut sillä, että isä, saadakseen hänet vakuutetuksi vaarattomuudesta, vei hänet Neulasille, ulkoluodoille, ja hänen nähtensä lähti uimaan. Meri oli ja pysyi äidille vihamielisenä alkuaineena. Hän ei koskaan tottunut mereen.
Illat otti häneltä Mummuli. Isä, vanhaan totuttuun tapaan, joka oli voimassa hänen kasviniästään saakka, vietti illat korttipöydässä. Tämäkin oli äidille kauhistus. Ananias Blomin perheessä kortinpeluu oli ollut syntiä, kortit olivat perkeleestä, luodut ihmisen villitykseksi, kuten viina. Ananias Blom oli itse kerran koko perheensä nähden heittänyt palavaan uuniin taloonsa harhautuneet kortit ja sanonut niitä pirun keksinnöksi. Tämän oli äiti monta kertaa kertonut Katinkalle. Ja nyt äidin täytyi nähdä, kuinka isä illasta toiseen istui kiintyneenä tällaiseen julkijumalattomaan ajanvietteeseen!