Mutta iltaisen kortinpeluun päätyttyä ei ollut silloinkaan hänen hetkensä tullut. Isä meni samoin vanhaan tapaansa Mummulin huoneeseen, alas kylkirakennukseen, jossa Mummuli, irroitettuaan pitsitanunsa, alkoi asetella harmaita suortuviaan yökuntoon. Siihen meni pitkä aika. Ja koko ajan istui isä nojatuolissa, niin että Mummuli saattoi nähdä hänet kuvastimessa; siten Mummuli saattoi puhella, päätään kääntämättä.
Ei ollut mitään avonaista taistelua Mummulin ja äidin välillä, eikä edes salaista. Mikään sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään. Hovissa vallitsi yksi ainoa tahto, ja se oli Mummulin.
Mutta äiti kärsi Hovin koko sävystä. Hän vapisi isojen veljien ja Katinkan takia, etteivät he vain missään rikkoisi Hovin tapoja. Hän kärsi riippuvaisuudestaan ja siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista määräysvaltaa edes omiin lapsiinsa nähden.
Hän kärsi Hovin väljästä ja runsaasta elämästä, joka oli niin toisenlainen, kuin mihin hän itse oli tottunut. Ja hän kärsi puheenaineista, jotka olivat vallalla naapurihovien naisväen saapuessa vierailulle, — kaikesta alituisesta selostuksesta muodeista, puvuista ja ulkonaisesta kauneudesta. Puhua huulten, nenän ja vartalon muodoista, ikäänkuin ihminen kaikella surullaan voisi lisätä tuumaakaan pituudelleen! Pahinta oli, että Katinka oli niin herkkä tällaisille puheille. Hän suorastaan ahmi ne, silmissä omituinen säteily. Kaikki turhuuden turhuutta! Oli kyllin, ellei ollut mitään erikoista ruumiinvikaa, vaan oli kaikki jäsenet ja aistit tallella, — ei ollut raajarikko, ei sokea eikä kuuro; oli luotu kuten muutkin.
Eräänä päivänä Katinka sattui tulemaan koputtamatta isän ja äidin makuuhuoneeseen. Häntä kohtasi odottamaton näky. Äiti oli kumartunut vuoteen laitaa vasten, rukoili ääneen ja itki. Hän puhui ruotsia, kuten aina ollessaan järkytetty.
"O Herre Gud, — o Herre Gud, barmhärtige Frälsare, — anna minulle voimaa kestämään kaikki nöyryytykset!"
Äiti väänteli isoja, teerenpilkkuisia käsiään, ja Katinka kuuli, kuinka sorminivelet naksahtelivat.
Katinkan sydän jakautui kuin kahtia: toinen käski heittäytymään äidin kaulaan, lohduttamaan, sanomaan, että hän, Katinka, rakastaa äitiä, että äiti on tuhat kertaa rakkaampi ja parempi kuin kaikki muut, kauniimpi, niin juuri, kauniimpikin kuin täti Agnes Wrensky, kuin täti Lilly Rabe, kuin rouva Adaridi tai rouva Ripas, kuin kaikki, kaikki… Mutta toinen jäykisti sanattomaksi; vieras kärsimys kylmäsi; ikäänkuin hävetti äidin takia.
Äiti huomasi Katinkan. Hän nousi selvästi hämillään; saattoi nähdä, että häntäkin hävetti.
Katinka sanoi tulleensa hakemaan jotain unohtamaansa kirjaa, äiti vastasi siihen jotain merkityksetöntä.