Ja niin meni tämä hetki ohitse, auttamatta.
17.
Mustakorpi kohisee. Tuuli käy sen jättiläiskeuhkoissa; syvät ja raskaat huokaukset puristuvat sen povesta sen hengittäissä myrskyä.
Sokia-Mari istuu kellariholvinsa kynnyksellä, silmät selkoselällään. Vuodet ovat muuttaneet hänet yhä enemmän maan kaltaiseksi, josta hän on tullut, ja joksi hänen pitää jälleen tuleman. Heikoinkin auringon kajo on herjennyt kangastamasta hänen kaihiensa läpitse; hän näkee vain kuin alkupimeyden, joka vallitsi ennen valon syntyä. Mummulin houkutukset saada hänet muuttamaan kellariholvistaan eivät ole onnistuneet; hän on jäänyt loukkoonsa tuhatjalkaistensa ja siirojensa keralla.
Sokia-Mari yhä kuuntelee… Hänen korvansa ovat säilyttäneet korven humun, kuten raakku valtameren kohinan. Katinka hänen vieressään yrittää samoin kuunnella… Mutta on niin paljon häiritseviä ääniä… Tuossa tulee kimalainen suristen, karvaiset jalat keltaisina kukkapölystä, — tuolla kitisee Kuninkaan kaivon vintti…
Mustassakorvessa on Elämänlähde. Sen vesi on hopeaista ja jäisen kylmää. Kuski-Heikki tuo sieltä kahdesti viikossa tynnyrillisen juomavettä.
Voiko elämää juoda, — niinkuin vettä?
Ja Katinka tekee itselleen lupauksen: hän on kerran juova suoraan
Elämänlähteestä eikä aina tynnyrivettä.
Katinka istuu vesitynnyrirattailla, Kuski-Heikin kävellessä vieressä.
Tämä epätasainen, ruohottunut polku on vanhan herran vaunutie, jossa
kerran kahdet kaleskat toisensa vaivatta sivuuttivat. He ovat keskellä
Mustaakorpea.
Suuret, huokaavat urut soivat aivan lähellä, niitten ääntä ei vaimenna mikään arkihäly; johtosävel on niitten.