"Tuoko tuossa, — eihän se ole mikään", hän sanoi.
"Se o' se Elämälähe", vastasi Heikki, alkaen ammentaa vettä tynnyriin.
Työnsä tehtyään hän heittäytyi pitkäkseen suuren, naavaisen kuusen suojaan. Hänen naamassa kiilui punaisena kuin Kyökki-Iievan kuparikattilat. Hänen saappaissaan oli rautakengät niinkuin hevosilla. Hän nukkui suu auki ja kuorsasi.
Vasjka seisoi, pää riipuksissa; se taisteli paarmojen kanssa.
Katinkasta tuntui oudolta, ikäänkuin olisi jäänyt ypöyksin tuon huokaavan kanssa.
Hänkin paneutui pitkäkseen, vähän matkan päähän Heikistä ja Vasjkasta, selälleen keskelle sammalia.
Tuo sininen tuolla on taivas, ja tämä viheriä, harmahtava, kostea, tuoksuva, missä hän paraikaa makaa, se on maa. Siihen saakka on kaikki selvää. Mutta mitä on maan ja taivaan välillä?
Hänen kätensä puristuvat nyrkeiksi, yrittävät puhkoa, halkaista sitä, päästä siitä perille, mutta se antaa myöten, hajautuu, muuttuu olemattomaksi. Eikö sitä siis koskaan saa kiinni, eikö siihen ikinä voi koskea, kuten kukkasiin, kuten multaan?
Ja kuitenkin on jotain olemassa tuossa ihanassa, kuultavassa tyhjyydessä taivaan ja maan välillä, jotain, mikä koskettaa hänen kaulaansa ja otsaansa kuin hyväily.
Sokia-Mari koetteli tänään kepillään ilmaa kellarinsa aukosta ja sanoi:
"Kyll' sitä maailmaa piisaa!"