Katinka sulkee silmänsä, maailma on pimeä, ainoastaan hiukan ruusuista kuultoa tunkeutuu luomien läpi. Näin mahtaa Sokia-Marista tuntua, juuri näin. Ja Katinka on hapuilevinaan kädellään ilmaa, kuten kepillään Sokia-Mari.
Kylläpä sitä maailmaa piisaa… Kuinka äärettömän, äärettömän laajalta sitä on… Tätäkin Mustaakorpea jatkuu penikulmittain.
Kuski-Heikki yhä kuorsaili.
Katinka nousi ja lähestyi lähdettä, polvistuen sen partaalle; hänen molemmat pitkät palmikkonsa putosivat yli olan lähteeseen.
Elämänlähde katseli häntä mustana ja ilmeettömänä, luovuttamatta yhtäkään salaansa. Sen pohjalla poreili ja kiehui.
Pieni tuohilippi oli maassa lähteen reunalla. Katinka tarttui siihen ja upotti sen lähteeseen.
Hän nosti lipin huulilleen ja joi; tuntui kuin olisi juonut hopeaa.
Tällaista oli siis juoda elämää… Tällaistako vain…
Se oli viimeinen muita merkillisempi tapaus kesän kuluessa. Tämäkin kesä meni menojaan, jättäen mentyään mieleen kuin pitkän aurinko juovan, solahtaen edellisten kesien ketjuun sekin kuin ihana, pyöreä kuultohelmi.
18.