Seuraava talvi oli monessa suhteessa merkittävä. Katinka rakastui; hän oli silloin yhdeksänvuotias. Hän oli ensi kertaa päässyt teatteriin ja näytettiin Orleansin neitsyttä. Katinka istui sinisellä samettituolilla ja piteli urheasti kaukoputkea silmäinsä edessä, jotka väkisin tulvivat täyteen kyyneliä; hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä ja häpeää omasta liikutuksestaan, mutta hetken päästä hän jo nyyhki ja nikotteli aivan ääneen, vähääkään välittämättä ympäristöstään. Kun Ranskan liput laskeutuivat kuolevan Neitsyen ylitse, hän vetisteli kuin huhtikuun lumi; hän ei itsekään tiennyt, mitä hänessä oikein tapahtui, mutta se oli joka tapauksessa jotain tuiki ihmeellistä. Hän hämmästyi kovin, kun esirippu ei enää ottanut noustakseen; hän ei kyennyt käsittämään, että kaikki oli lopussa, ja hänet saatiin väkisin viedä aitiosta. Hän ihmetteli, että täysikasvuiset, nuo ihmeelliset olennot, joita hän ei koskaan täysin ymmärtänyt, saattoivat puhua, meluta ja tyrkkiä toisiaan tungoksessa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän säästi kyyneleensä tyynylleen, johon ne itki autuaassa mielentilassa.
Mutta tästä illasta saakka Katinka oli ilmipalossa. Hänen elämäänsä ilmestyi yht'äkkiä korkeampi olento, joka muutteli alituisesti hahmoaan. Tämä olento oli kuin jumala; hän taisi vapaasti valita muotonsa. Hän tuli haarniskassa, lippu kädessä, niinkuin nuori sodan enkeli, mutta hän tuli myös Julian ruusuisessa untuvavaipassa, silmät raukeina rakkaudesta. Ja yht'äkkiä hän oli taas joustava ja luja kuin teräsponnin, hän kiersi pitkistä hiuksistaan jousen jänteitä, ja hänen sanansa putoilivat kuin metallikuulat. Hän oli hellä ja julma, kova ja vieno, kaikkea yht'aikaa.
Koskaan ei saanut nähdä häntä läheltä, kuten tavallisia kuolevaisia, aina hän oli etäällä, toisella puolen ylipääsemätöntä lamppuriviä, joka valojuovana leikkasi rajan kahden eri maailman välille. Hän oli ihmeellisessä, satumaisessa valaistuksessa, joka ei ollut kuuta eikä päivää. Hänessä oli jotain tuiki epätodellista ja yliluonnollista. Inhimilliset lait eivät olleet häntä varten. Itse kuolemallakaan ei ollut mitään valtaa häneen, hän kuoli myrkystä tai tikarin iskusta, mutta nousi yht'äkkiä taas kuolleista, hymyilläkseen yleisölle, jonka joukossa Katinkakin istui, ja kadotakseen sitten liikkuvien seinien taakse. Sillä hän katosi aina. Hän jäi tuonne punaisen, häilyvän, kultatupsuisen vaatteen taakse, jota sanottiin esiripuksi, ja joka verhosi hänen näkymätöntä ja tuntematonta maailmaansa. Häntä ei voinut seurata sinne.
Katinkaa kuitenkin kiusasi tämä jumalansa tuntemattomuus. Hän olisi halunnut pidättää jumalan, kun tämä valmistautui vetäytymään näkymättömään maailmaansa, kättentaputusten ja kukkasateen saattamana, hypätä yht'äkkiä yli kohtalokkaan, eroittavan lamppurivin ja juosta hänen jäljissään, seurata häntä maalattujen, ylös, alas liikkuvien seinien taakse, nähdäkseen vielä vilahduksen hänen valkoisesta vaipastaan. Joka kerta jumalan kadotessa sammui ja pimeni maailma Katinkalta, se oli yht'äkkiä autio kuten teatterin tyhjyyttä ammottavat, pyöreät tuolirivit, kuin valoja ruvettiin katsomossa sammuttamaan näytännön päätyttyä.
Jumala katosi, eikä kukaan tiennyt minne. Ja kuitenkin oli mahdollista, vieläpä sangen todennäköistäkin, että jumala oli olemassa myöskin niitten iltojen väliaikoina, jolloin hän näyttäytyi täydessä loistossaan ja valossaan. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että jumala sillä välin käveli katuja, söi, joi, nukkui, oli kuten muutkin kuolevaiset. Hänellä oli luultavasti vielä jokin hahmo kaikkien niitten hahmojen lisäksi, missä hän ilmestyi lamppurivien tuolle puolen, aivan kuin hänen nimensäkään ei suinkaan aina ollut Julia tai Hjördis tai Johanna, vaan aivan tavallinen ja ylen arkipäiväiseltä kuulostava.
Kaikki muut näyttelijät ja näyttelijättäret olivat Katinkalle yhdentekeviä. He olivat vain ikäänkuin jonkinlaisia palvelevia henkiä ja käskyläisiä tälle yhdelle ainoalle. He seisoivat valmiina ottamaan vastaan hänen sanansa, he olivat kaikuja ja kuvastimia, joista hänen täydellisyytensä sitä ihanammin heijastui. He olivat olemassa vain häntä varten, itsessään he eivät merkinneet mitään.
Katinkassa alkoi kypsyä päätös, maksoi mitä maksoi, päästä tuohon toiseen, esiripuntakaiseen maailmaan, jumalansa läheisyyteen. Hän teki tämän päätöksensä sykkivin ja pakahtuvin sydämin. Hänellä oli muuan luistinratatuttu, paria vuotta vanhempi tyttö, joka oli teatterin vahtimestarin vaimon veljentytär ja toisinaan sai vapaalipun teatteriin, kun oli vähänpuoleisesti väkeä. Tätä tyttöä alkoi Katinka nyt lähestyä. Hän pyrki puheisiin ja haki alati tytön seuraa. Hän ei muuten sietänyt silmissään tyttöä, joka oli suulas, letukkamainen ja kimakkaääninen ja alituisesti imeskeli nekkuja; sitä paitsi oli tytöllä tapa heittäytyä heti tunkeilevan tuttavalliseksi. Mutta hänellä oli harvinainen ominaisuus: hän tunsi maailman, joka tähän saakka oli Katinkalle pysynyt suljettuna; hän liikkui siellä kuin kotonaan, hän tunsi nimeltä näyttelijät ja oli itsekin esiintynyt mykissä lapsenosissa, josta hän erityisesti mahtaili Katinkalle. Hän tiesi tarkoilleen, minkänäköisiä näyttelijät olivat ramppivalon sammuttua ja ihovärin ja puuterin tultua poishuuhdotuksi, hän riisui heiltä heidän silkki- ja samettipukunsa, heidän teatterikultansa ja valetukkansa, hän oli erinomaisen armoton tässä paljastelussa. Katinka kuunteli ahmien, kuitenkin varoen tunnustamasta kaiken ydintä, suurta, salaista rakkauttaan. Tytön puheet tympäisivät kuitenkin häntä yhtä paljon kuin kiihoittivat; hänestä oli sietämätöntä kuulla puhuttavan näyttelijöistä, myös tuosta ainoasta, aivankuin muista ihmisistä. Tyttö, huomatessaan Katinkan uteliaisuuden, käytti sitä heti hyväksensä tyydyttääkseen nekkuintohimoaan, ja Katinkan viikkorahat menivät nekkuihin. Samalla alkoi tyttö muutenkin kitsastella tiedoillaan ja verhosi ne salaperäisyyteen; nähdessään Katinkan syvän pettymyksen hän alkoi kuin tahallaan kertoa kahta naurettavampia, usein ruokottomia juttuja ja juoruja, hohottaen itse niille täyttä kurkkua. Hän pilasi pahasti Katinkan käsityksen kulissientakaisesta maailmasta. Katinka loukkaantui sisimmässään, niinkuin olisi ollut kysymys pyhän häpäisystä, mutta varoi näyttämästä sitä tytölle. Hän ei sietänyt tyttöä. Mutta tyttö oli ainoa tie siihen maailmaan, johon hänen alituinen ikävänsä pyrki, ja niin hän nieli vastenmielisyytensä ja sen keralla kaikki tytön puheet ja virnistelyt. Hän alkoi kautta rantain puhua halustaan kerran päästä kulissien taakse. Tyttö kuvasi alussa pääsyn sinne voittamattoman vaikeaksi, jopa suorastaan mahdottomuudeksi, etupäässä kai korottaakseen Katinkan silmissä merkitystään teatterin vahtimestarin vaimon veljentyttärenä. Katinka kuljetti hänet nekkupuotiin, ja heidän imeskellessään nekkuja tyttö vihdoin suostui puhumaan asiasta tätinsä miehelle.
Katinkalle koitti muutamia jännittyneen odotuksen päiviä, jolloin hänen mielikuvituksensa oli ahkerassa liikkeessä. Mutta eräänä päivänä tuli kimakkaääninen tyttö hänen luokseen. Katinkan oli saavuttava Romeon ja Julian näytökseen; parvekekohtauksen jälkeen hän pääsisi kulissien taakse.
Hän pääsisi kulissien taakse, maailmaan, jossa hänen jumalansa asusti, jonka hän täytti sulollaan, äänellään, askeleillaan ja hengityksellään! Sattuma tuli hänelle avuksi; isä itse oli menossa sinä iltana teatteriin; hän otti Katinkan mukaansa. Katinka istui siis taas noilla tutuilla, sinisillä tuoleilla, siniseen samettikaiteeseen nojaten, hänen rakkautensa oli korkeimmillaan. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt jumalaansa näin ihanana. Suloiset rakkauden sanat surisivat jumalan pään ympärillä, kuin hunajaatäydet mehiläiset, nousivat yöstä ja puutarhasta kuin tuoksut. Romeo puhui, Julia vastasi parvekkeeltaan, jossa hän istui kuun paisteessa. He sinkosivat toisilleen sanoja, jotka olivat kuin ruusut. Kaikki muu puhe oli kuin änkytystä, tämä kuin kahden kellon kilpakaikua, toisen kumean, toisen kultaisen.
Esirippu laski ja taas nousi. Julia oli astunut alas parvekkeelta, hän kumarsi painaltaen rintaansa vastaan ruusuvihkoa. Oli väliaika, käytävässä vallitsi tungos, ihmiset ryntäsivät kahvin ja teen ääreen, he kuljeskelivat ja puhuivat muista asioista, aivan kuin Romeota ja Juliaa ja öistä rakkauden puutarhaa ei olisi ollut olemassakaan. Oliko mahdollista, että he vain muutama silmänräpäys sitten olivat kuulleet saman kuin Katinkakin, olleet tuon ihmeellisen äänen lumoissa?