Mutta nämä tungeskelevat ja käyskentelevät ihmiset olivat Katinkalle aivan yhdentekeviä. Hän pujahti varkain käytävän perimmäisestä ovesta, jossa oli luettavana selvä varoitus: pääsy kielletty. Monena edellisenä iltana se oli hänet pysähdyttänyt, mutta tänään ei näillä sanoilla ollut häneen nähden mitään merkitystä.
Hän astui siis sisään salaperäisestä ovesta. Jokin huumasi, raukaisi ja jäähdytti häntä yht'aikaa, heti kun hän pystyi näkemään, mitä tapahtui. Täydellinen sekasorto vallitsi, seinät heiluivat nuorien varassa ilmassa, nousivat kattoon, laskeutuivat taas maahan, hänen päänsä päällä riippui uhkaava joukko samanlaisia liikkuvia seiniä, kokonainen kulissimetsä. Kaikilla tuntui olevan suunnaton kiire, ja he juoksivat näköjään päättöminä edestakaisin, Katinkaa tyrkittiin ja työnnettiin, mutta onneksi ei kukaan erityisesti näyttänyt häntä huomaavan. Hän etsi turhaan kimakkaäänistä vahtimestarin rouvan veljentytärtä, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään.
Kaikki oli muuten perin toisenlaista näin läheltä katsoen. Ei mikään ollut sitä, miltä se näytti. Kaikki etäisyydet olivat vain maalattuja, olemassa vain noilla värillisillä kankailla. Kaikki, mikä näytti loppumattomalta ja laajalta, olikin ahdasta ja pientä. Katinka tunsi itsensä kuin eksyneeksi, häntä alkoi peloittaa, hän oli varma, että kulissit putoisivat hänen niskaansa. Kuinka rumaa oli kaikki, — vain maalattua paperia ja lasihelyjä! Mutta ihmeellisintä oli nähdä näyttelijöitä läheltä, heidän hehkuvanpunaisia huuliaan, tekoneniään ja maalattuja silmäkulmiaan; he muistuttivat vanhan Fataburin karnevaalinukkeja. Väistäessään kulissia Katinka joutui yhä peremmälle, ja samalla hän hämmästykseksensä näki: aivan hänen edessään nojatuolissa lepuutteli äskeinen Romeo ruusunpunaiseen trikooseen verhottuja sääriään.
Katinka muisti yht'äkkiä, miksi oli täällä, kaikki oli käynyt parissa tuokiossa, mutta sittenkin hän oli tuhlannut anteeksiantamattomasti aikaa. Hän oli keksinyt portaat ja kiipesi niitä pitkin, kaasun, hien, vaatteiden ja ihomaalin haju täytti ilman. Hän tuli kapeaan käytävään, josta aukesi useita ovia, eikä enää tiennyt, minne kääntyä, kun samalla luuli tuntevansa jumalaisen Julian äänen. Ääni kuului muutamasta pienestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan. Mutta ah! jumaloidun äänen sointi vihlaisi oudosti Katinkan sydäntä, se oli vihainen, toruva, ja sentään yhtä hopeainen! Tämä ihana hopeaääni, joka vielä äsken oli ollut raukea ja hunajainen rakkaudesta, sanoi jotain, mitä Katinka tosin ei kuullut, mutta joka kaikesta päättäen oli kaukana rakkaudentunnustuksista.
Katinka pysähtyi ovelle, räikeässä kaasuliekin valossa istui Julia ison kuvastimen edessä ja paransi ihomaalia kasvoillaan, hänellä oli vielä ruusu-untuvavaippansa. Hän toruskeli yhä, ja hänen vieressään seisoi peljästyneen näköinen kampaajatar.
Katinkan sydän kutistui kummasti kokoon, yht'aikaa sekä rakkaudesta että pettymyksestä. Hänen katseensa harhailivat läpi matalan huoneen, jossa kaikki oli sikin sokin. Pöydällä olivat Julian ruusut jauherasioitten ja ihomaalin rinnalla.
Tämä oli hänen jumalansa. Hän aikoi hiipiä pois. Hän ei tahtonut nähdä enempää.
Samalla Julia kääntyi ovea kohti, yhä tuittupäisenä. Oli myöhäistä paeta. Katinka jäi seisomaan ovelle, hän tuskin tiesi mitä teki.
Jumalainen ja yhdeksänvuotias katsoivat toinen toistaan silmiin. Katinka unohti silmänräpäyksessä äskeisen toruskelevan Julian. Mahtoi olla jotain hellyttävää tämän lapsen katseen äänettömässä ja syvässä ihailussa, sillä Julian ilme muuttui yht'äkkiä, hänen kasvoilleen ilmestyi sama säteilevä hymy, millä hän tervehti ja hyvästeli yleisöään, ja samassa tuokiossa hän oli noussut ja sulkenut Katinkan vaalean ruusunpunervaan, untuvapäärmeiseen vaippaansa.
Katinka tunsi kuuman ihohuokosten lemun, joka tuoksui väkevästi kuin kukka. Julia suuteli häntä, Katinkan huuliin tarttui ihomaalia ja jauhetta.