Hän ei tiennyt, oliko hänen hyvä vaiko paha, eikä myöskään, vastasiko tämä hänen odotustaan.
"Minä rakastan teitä", sai hän sanotuksi.
Ja hän kuuli Julian nauravan, niin ihanasti ja armottomasti, niinkuin hän ei vielä ikinä ollut kuullut kenenkään ihmisen nauravan. Ikäänkuin hopeatiukuja olisi helistelty pitkissä riveissä. Ikäänkuin leivosparvi olisi pyrähtänyt lentoon. Millainen nauru… Se saattoi hänet hämilleen ja kylmäsi, mutta samalla Julia suuteli häntä uudelleen, tällä kertaa otsalle, ja irroitti samalla vihkostaan ruusun, pannen sen Katinkan käteen. Sitten hän alkoi työntää Katinkaa ovelle.
"Toiste, — toiste…" hän sanoi.
Ja Katinka näki hänen taas kääntyvän ihomaaliensa ja puuteriviuhkojensa puoleen.
Kaikki oli ohitse. Ohitse kuin näky. Eikä Katinka ollut muistanut edes sanoa nimeään eikä ilmoittaa mitään muuta itsestään kuin suuren rakkautensa.
Hän runteli Julian ruusun pahanpäiväiseksi, asettamalla sen tyynynsä alle.
Jumala oli ollut lämmin tuntea, tuoksui tuntemattomalle kukalle ja oli suudellut Katinkaa.
19.
Jumala oli tullut Katinkaa lähemmäksi, hän oli hetkeksi astunut lamppuvalojen ja kirjavien seinien maailmasta ja ilmoittautunut inhimillisessä olemuksessaan Katinkalle.