Katinka rakasti. Hänen sydämensä oli luotu rakkaudelle, ensimmäisestä lyönnistään saakka. Hänen luontoonsa kuului ihailla, ja hän ihaili.
Mutta hänen rakkautensa ikäänkuin muutti muotoa siitä illasta asti, jolloin Julia oli sulkenut hänet untuvavaippaansa ja suudellut häntä. Se ei ollut enää yhtä rajatonta ja epämääräistä, eikä se enää uponnut kulissientakaiseen maailmaan ikäänkuin salaperäiseen avaruuteen. Ylipäänsä hän oli tullut hieman epäileväksi koko kulissimaailman suhteen. Maalattuja puita, maalattuja kiviä ja maalattuja pilviä… Ukkosen jylykin lähti vain vaskirummusta. Hän miltei ikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut käynyt noitten salaperäisten seinien takana.
Eräänä päivänä oli Katinka sivukadulla muutaman peili-ikkunan edessä näkevinään naisen, jonka pään ja vartalon asento tuntui tutulta. Satoi, ja naisella oli kohotettu sateenvarjo kädessä. Katinka hiipi lähemmäksi ja näki silloin naisen äkkiä nostavan hansikoidun kätensä suulleen ja haukottelevan pitkään.
Ei ollut epäilystäkään: se oli jumalainen!
Katinka oli jännityksessä, hänen katseensa riippui kiihkeästi naisen kasvoissa, jotka ikkunakaasun raa'assa valossa näyttivät harmailta ja raukeilta. Hän oli valmis pienimmästäkin jälleentuntemuksen vivahduksesta ilmaisemaan itsensä.
Nainen haukotteli toistamiseen. Hänellä oli suuri, kapeahuulinen suu. Hän katsoi Katinkaan, sinisenharmain, suurin silmin, yhtä ajatuksettomasti, kuin olisi katsonut sadeseinään tai märkään katukivitykseen jaloissaan. Mikään tässä avoimessa, tyhjässä, muualla viipyvässä katseessa ei todennut jälleentuntemusta.
Katinka kesti katseen, hievahtamatta, sisäisen ylpeytensä varassa. Jumalainen ei tuntenut häntä! Sade tippui hänen vaatteistaan ja märistä palmikoistaan.
Sitten jumalainen yht'äkkiä kääntyi ja meni menojaan. Katinka seurasi häntä silmillään aina seuraavan lyhdyn valopiiriin saakka. Hän näytti aivan tavalliselta inhimilliseltä olennolta kulkiessaan sateessa, sateenvarjo kädessä ja mustanharmaa, väljä kumitakki yllä. Sumu ja sade ottivat hänet pian haltuunsa.
Kun jumalaista ei enää näkynyt, kääntyi Katinka kotiinpäin. Hänen mielensä oli apea, hän astui tahallaan joka vesilätäkköön.
Sinä iltana Katinka itki. Jumalainen ei ollut muistanut Julian suudelmaa eikä ruusua eikä Katinkan rakkaudentunnustusta.