Seuraavalla, viimeisellä väliajalla hän avautui avautumistaan, aivan täydellisesti. Hän meni niin pitkälle, että suostui lausumaan mietelmiään näkemistään näytelmistä.
Mutta kesken kaikkea hän yht'äkkiä sattui vilkaisemaan neitiin, kesken tunnustuksiaan: neidin suupielissä kareili tuskin huomattava, miltei näkymätön naurunväre. Se katosi samassa tuokiossa, mutta Katinka oli kuitenkin ennättänyt sen nähdä.
Se riitti. Katinka keskeytti kertomuksensa siihen paikkaan, hän oli heti vaiti ja lukossa, vetäytyi etäämmäksi vaarallisesta makeispussista ja neidistä, siirsi tuolinsakin. Olisihan hänen pitänyt ennakolta tietää, että aikuisten suhteen oli oltava varuillaan, he leikkivät lapsilla, kuten lapset leluillaan, he penkoivat lasten sieluja, nähdäkseen, mitä niissä oli, aivan niinkun Katinka saksilla raateli vanhan Molla-Maijansa päätä.
Mutta tehty oli tehty. Ah, Katinka oli tänä iltana myynyt suklaanapeista suloisimman salaisuutensa. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei olisi omistanut sitä enää. Se oli nyt tuon vieraan, vilpillisen neidinkin omaisuutta ja hänen kauttaan kaikkien muittenkin… Se oli lentänyt pois hänen sielustaan, kuten kultaisesta häkistä, jonka oven hän oli jättänyt auki.
Onnettomuudet eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähänkään.
Seuraavana sunnuntaina, päivällispöydässä, kun koko perhe oli koolla, ja paitsi sitä useita vieraita, sanoi yht'äkkiä muuan vanhimman veljen yliopistotovereista, jota Katinkan oli tapana nimittää "Ukoksi":
"No, Katinka, mikä on sinun mielestäsi Tietäjän perusajatus?"
Katinka sävähti tulipunaiseksi ja vääntelehti tuolillaan; jotain selvisi hänelle yht'äkkiä nöyryyttävänä, hirveänä häpeänä.
"Tietäjä etsi totuutta, eikö niin?" jatkoi Ukko.
Katinka tunsi omat sanansa. Hän muisti mustasilmäisen neidin, makeispussin hänen helmassaan ja pienen, petollisen naurunväreen neidin suupielissä.