"Kuinka voi jäädä eloon, kun on kadottanut sen, jota rakastaa?" kuului nyt toiselta puolen pöytää imelällä, haaveellisella nuotilla.
Samassa oli Katinka pöydän alla. Naurua, huutoja, lasien kilinää, ja taas naurua. Yksin isäkin nauroi. Ja kaikki nuo saappaat ja kengät pöydän alla… Millainen kuuma häpeä! Kuinka ylen typerätä ja naurettavaa olikaan kaikki, mitä hän oli sanonut. Hän vihasi ja halveksi heitä kaikkia, — neitiä, joka oli hänet kavaltanut, ja naurajia. Hän vetäytyi kokoon pöydän alla kuin siili, kädet, jalat, pää yhtenä keränä.
"Entä silkkipussi? Julian ruusu?" jatkuivat huudot. "Katinka, näytä
Julian ruusu."
"Jo riittää. Antakaa lapsen olla", kuului isän ääni.
"Katinka, tule pois pöydän alta", sanoi äiti. Hänen äänessään ei ollut hiventäkään pilkkaa.
Mutta Katinka ei enää tullut vapaaehtoisesti. Hänet vedettiin väkisin pöydän alta. Hänen kasvonsa olivat kummallisessa naurun ja itkun sekaisessa irvistyksessä. Ennenkuin kukaan muu ehti siepata silkkipussia hänen poveltaan, oli hän jo itse vetänyt sen esiin ja siroittanut kuivuneet, irralliset ruusunlehdet pitkin lattiaa.
Hänestä tuntui, ikäänkuin hän samalla olisi siroittanut kaiken ilman tuuliin suuren rakkautensa.
20.
Ihmisistä useimmat tuskin päivälleen tiennevät ikäkausiensa syys- ja kesäpäiväntasauksia, heidän elämänsä siirtyy päivien vilisevässä virrassa, vähitellen. Mutta Katinka Raben elämä oli alun alkaen säädetty jyrkkätaitteiseksi; hänen lapsuutensa loppui eräänä elokuisena yönä.
Menee levolle lapsena ruumiiltaan ja sielultaan; — herää, ja ruumis on yhä sama lapsellinen, venyväjäseninen, mitään ei ole muka muuttunut, ei ole varttunut vaaksan vertaakaan pituutta. Sielu vain tässä näköjään samassa ruumiissa on toinen, iäkseen säikähtynyt.