Kultahääkesä oli käsissä. Kultahäistä oli puhuttu siitä asti kuin kynnelle kykeni; ne olivat pysyväisenä kangastuksena Hovin lapsuustaivaalla. Alati oli laskettava, kuinka monta vuotta niihin vielä oli jäljellä; ne pitivät mielen herkeämättömässä jännityksessä: jaksaisivatko Grosspapa ja Mummuli elää niin kauan? Hennoisivatko he saattaa sen murheen lapsilleen ja lastenlapsilleen, että kuolisivat ennen kultahäitä? Se olisi ilmeinen ja korvaamaton vääryys.
Oli heinäkuun alkupuoli, jasmiinien kukinta-aika; Hovissa olivat kultahäät korkeimmillaan.
Tallin luona seisoskeli kirjava joukko erimallisia ja -suuruisia ajopelejä, charabaneja ja kevyitä, keltaisia korikiessejä, mutta myös pitkämatkaisempia kaleskoja ja korkeita, kolmivaljakon vetämiä umpivaunuja. Olisi voinut luulla siirtyneensä Fataburin puutarhajuhlain ja naamiaisten aikoihin. Kuskeista herätti suurimman huomion Pesun hovin kuski, tanakka venäläinen, jonka hatussa pöyhkeili riikinkukon sulkia. Pesun hevoset olivat koristetut kuin sirkusratsut, messinkihelyin ja kulkusin.
Hamusen-Ieva apureineen kuljetti kuskeille virvokkeita.
Pylväsportaille ilmestyivät Katinka, Lenzy ja Mirka. He tekivät kierroksen Kuninkaan, väentuvan ja tallin ohitse. Heidän valkoiset harsohameensa ulottuivat tuskin polviin, hiukset hulmusivat valtoimina, ja auringossa kimalsivat kultaiset kengät. Tänään ei heistä kukaan kadehtinut Kuninkaan Aatun paljasjalkaisuutta. He olivat Hovin kolme pikkuista prinsessaa. He kulkivat käsivarret toistensa sinisillä silkkimiehustoilla, pysähtymättä. Heitä katseltiin, he nyökkäilivät armollisesti. Heillä oli tänään kultaiset kengät!
Keittiössä oli elämää.
Kaupunkilainen kokki seisoi naama tulikuumana taiteensa mestariteoksen, korkean hääkrokaanin edessä, joka tuiki käsittämättömistä ja nähtävästi sisäisistä syistä oli nähnyt parhaaksi ruveta hiljakseen toiselle kyljelleen kallistelemaan, kuten Pisan kuulu torni. Koko kokkimahti näyttäytyi tehottomaksi. Kyökki-Ievan salaiseksi mielihyväksi krokaanitorni kallistui kallistumistaan ja luhistui viimein raunioiksi.
Vihkimätoimitus alasalissa oli ohitse, samoin päivällinen, vieraat olivat hajautuneet parvekkeille ja puistoon. Puutarhanpuoleisella verannalla soitteli sotilassoittokunta.
Kieltensekoitus oli kirjava, saksa sentään ylinnä. Mutta paitsi sitä kuului englantia, ranskaa, venättä, ruotsia ja suomea. Ja saksankielikin oli erisointuista Raben suvun eri jäsenillä, siinä soi kaikuja kielistä, joita he joka päivä puhuivat.
Possulin omistaja, sotaisa eversti Mendt keskusteli äänekkäästi särkyneellä komentoäänellään Pesun Ripasin kanssa.