Viimeisten vieraitten lähdettyä Mummuli kääntyi kipeäksi, kultahäät olivat olleet hänen viimeinen ponnistuksensa. Mummuli oli jo monta vuotta tuntenut voimiensa vähenevän, mutta hän oli luvannut lapsilleen ja lastenlapsilleen elävänsä yli kultahäitten. Hän piti lupauksensa; kuolema sai odottaa: kaiken piti käydä järjestyksessä! Ja kuolema odotti, ikäänkuin sekin olisi kavahtanut häiritsemästä Hovin päiväjärjestystä, joka oli täsmällinen poljennoltaan kuten hyvä runo.
Senjälkeen Mummuli sai sappikohtauksen, ankarinta laatua, — tuntikausia kuului hänen valituksensa kylkirakennuksesta. Katinka, Lenzy ja Mirka pakenivat kauemmaksi puistoon, tämä käheä, vaikertava ääni, joka ei ottanut vaietakseen, täytti heidän lapselliset sydämensä hämmästyksellä ja kauhulla; he eivät kyenneet käsittämään, että se lähti Mummulilta. Tätä Mummulia, joka tunsi kipua ja huusi tuskasta, he eivät milloinkaan olleet tunteneet.
Niin kauan kuin kohtausta kesti, ei Mummuli sietänyt ketään luonaan, paitsi lääkäriä. "Kipu on kuin rakkaus: sen kanssa on oltava kaksin", hän sanoi tyttärelleen Agnes Wrenskylle. Senjälkeen tuli sisar Marie läheisen kaupungin sisarkodista; hän istui liikkumattomana vuoteen jalkopäässä, harmaana kuin seinä ja valkea tärkkitanu päässä. Sisar Marie puhui harvoin; hän tarvitsi yhtä vähän unta kuin linnut, luultavasti hän nukkui istuallaan, ehkäpä seisaallaankin, luomet auki. Hän vain kutoi, valveillaan ja unissaan, harmaata, paksua villasukkaa, joka yhä piteni.
Elokuun alussa Mummuli yhtä kaikki tointui, vaikka ei entiselleen. Sisar Marie pääsi tästälähtein päivällisunelle; Mummuli siirtyi vuoteesta tukituoliin, ja Sisä-Miina puki hänet joka aamu yhtä huolellisesti, kuin jos hänen olisi ollut vastaanotettava kaikki lähihovien asukkaat. Mutta hän oli yltä yleensä keltainen, keltainen kuin sitruuna tai saframi, ja tästä kellasta tuikahtivat pistävän ruskeat silmät, joitten valkuaiset jo alkoivat kellertää nekin.
Viimeiseen saakka hän säilytti rakkautensa kuvastimiin, hän istui pitkät ajat tuijottaen hopeiseen käsipeiliin, mahdollisesti toivoen, että peili ikäänkuin ihmeen kautta olisi säilyttänyt valhesyvyydessään hänen nuoruutensa kauneuden.
Mummuli, hallitsemaan tottunut, ylenmäärin hemmoteltu, muodoista ja säännöistä riippuva nainen tunsi kuoleman tulon.
Ja uskollisena itselleen viimeiseen saakka hän meni kuolemaakin vastaan kaikkia juhlamenoja noudattaen.
"Kuolemaa on kohdeltava kuten muitakin suuria herroja, — siis juhlamenojen mukaisesti", hän sanoi.
Sisar Marie avasi jo suunsa vastatakseen, mutta tyytyi ottamaan Uuden
Testamentin, josta luki muutamia rivejä, ikäänkuin itselleen.
Kaiken oli siis oltava järjestyksessä.