Mummuli nostatti tukituolinsa mahonkihyllystönsä eteen, hän availi laatikoita, jotka olivat täpötäynnä kirjeitä. Niitä oli suuria pinkkoja, eri maitten postileimoilla varustettuja, lasten hyppelehtivistä variksenvarpaista aikuisten käsialaan saakka. Kaikki Mummulin lapset olivat kirjoittaneet hänelle säännöllisesti kerran viikossa, samoin lapsenlapset, niin pian kuin kykenivät kynää pitelemään, määrättynä päivänä. Ja lähempänä, pääkaupungissa asuvien, oli ollut Mummulin erikoisen määräyksen mukaan lähetettävä kirjeensä yö- eikä päiväjunassa, että Mummuli olisi saanut ne aamulla ollessaan virkeämpi.
Kirjeissä ei ollut mitään järjestämistä, vuosikausia ne olivat odottaneet tätä hetkeä. Mummulilla ei ollut muuta tekemistä kuin yhdistää eri pinkat: kirjeet oli hänen kuolemansa jälkeen jätettävä takaisin kirjoittajilleen.
Itse hyllystö oli sensijaan määrätty Katinkalle, "vanhimman poikani Wilhelm Augustin tyttärelle Catharina Dorothea Adèle Marialle". Näin oli kirjoitettuna luettelossa, jossa samoin oli määrätty irtaimiston kohtalosta. Jokaisella vähänkin arvokkaammalla esineellä oli jo tuleva omistajansa, yksin Mummulin silkkileningitkin oli jo ennakolta jaettu.
Luettelon tarkistamiseen meni monta päivää.
Roomalais-alttarissa paloi tuli, — Foibos Apollo ohjasi yhä aurinkovaljakkoaan kohti korkeuksia.
Kun kaikki oli järjestyksessä, sanoi Mummuli tahtovansa Rakokivelle. Kuski-Heikki ja Suhonen kantoivat hänet sinne eräänä aamuna tukituolissa. Rakokivelle päästyä Mummuli antoi siirtää itsensä tuolista rantapenkille ja käski miesten poistua. He vetäytyivät puitten suojaan ja panivat tupakaksi. Suhonen katsoi kelloaankin, häntä hauskuutti tietää, pitäisikö vanha rouva nytkin neljännestuntinsa. Ja aivan oikein: neljännestunnin kuluttua he kuulivat Mummulin kutsuvan; he kantoivat hänet samaa tietä takaisin.
Jäätyään yksin huoneeseensa Mummulia alkoi omituisesti viluttaa. Hän riisuuntui ilman apua, mutta soitti Sisä-Miinan tuomaan metallisen lämpöpullon, joka asetettiin vuoteen jalkopäähän. Sisä-Miina kasasi hänen ylleen toisen untuvaisen, isokukkaisen silkkipeitteen toisensa jäljestä. Mummuli yhä hytisi. Hän värisi vilusta mahtavassa vuoteessaan, missä hänen isänsä Friedrich Fatabur kerran oli kuollut tylsänä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja missä hänen pojantyttärensä Katinka kymmenen vuotta takaperin oli ilmestynyt aistimin tajuttavaan ja sentään kangastuksen kaltaiseen elämään.
Ei ollut epäilystäkään: nyt oli tullut hänen vuoronsa kuolla tähän kohtalokkaaseen vuoteeseen.
"Juhlamenot ovat päättyneet: astukaa sisään!" hän sanoi.
Hän ei enää noussut. Sappikohtaukset uudistuivat tavantakaa. Terveempinä, tuskattomina päivinä hän pujotteli lasihelmiä, kaikenkokoisia ja -värisiä, hiuksenhienoon rihmaan, kuten nuoruudessaan. Katinka, Lenzy ja Mirka saivat tulla hakemaan kitkemispalkkansa kuten ennenkin, suoraan Mummulilta itseltään; hänellä oli kuparilantit entisessä preferanssipelilaatikossa, jonka kanteen oli maalattu alankomaalaisia häitä esittävä kuva: