"L'accord de mariage."
He tunsivat joka kerta voittamatonta kammoa astuessaan huoneeseen. Keltainen, kurttuinen nainen, joka pujotteli lasihelmiä, niin tuiki erinlainen kuin heidän kaunis, ankara isoäitinsä, kauhisti heitä; hän oli heille yhtä vieras kuin vaikerrus, joka oli kuulunut kylkirakennuksesta. Miksi Mummulin piti kuolla? Mitä se merkitsi? He eivät käsittäneet mitään.
Sisar Marie kutoi sukkaansa ja nukkui kuin lintu. Hänkin oli kuin kuva eikä ihminen. Kaikki oli käynyt perin kummalliseksi.
Katinka, Lenzy ja Mirka toimittivat asiansa niin lyhyeen kuin suinkin. Onneksi oli Mummuli unohtanut niskasuutelot. Hän avasi taudista keltaisilla käsillään preferanssilaatikon ja haki kullekin kymmenpennisen, sitä ennen tutkien: "Kitkittekö todella tunnin, — täyden tunnin?"
He vetivät syvään henkeä päästessään taas kuin maan alta vihreyteen, missä kurpitsat kasvoivat, ja riihet savusivat, ja Kuski-Heikki seisoi tanakoilla jaloillaan tallin edessä, mihin hän äsken oli naulannut huuhkajan, siivet levällään, ja sanoi ohi juoksevalle Sisä-Miinalle:
"Jos jottai eriommaist' näät, nii älä ihmettele, tyttö!"
Mutta Kuski-Heikki sai itse piankin ihmettelyn aihetta, sillä kaunis Sisä-Miina oli vihdon viimein tehnyt päätöksensä: hän aikoi odottaa nuorta piispansaarelaista perämiehen alkua. Kyökki-Ieva näki paljon ja ihmeellisiä unia näinä aikoina; mustat, pörhökarvaiset koirat syöksähtelivät häntä vastaan jääkellarin ovella, se tiesi hautajaisia!
Muuten olivat päivät sateisia, yöt kuutamoisia. Sienet kasvoivat.
Eräänä päivänä Mirka kuiskasi päivällispöydässä:
"Kohta mennään sieneen, — minäpä näin karvalaukun."
Johon Katinka säikäyksissään, vaimentavasti: