"Hys, — älä puhu, etkö tiedä, sienet kuulee eivätkä kasvakkaan, menevät uudestaan maan sisään!"
Sienet mahtoivat kuitenkin olla huonokuuloisia; niitä oli viljemmältä viidakoissa ja luhtaniityillä kuin miesmuistiin; Hovin metsät olivat täynnä ruusuisia, maitoa heruvia karvalaukkuja, pyyleviä hepotatteja, keltaroisia, jotka hienosti tuoksuivat hajusaippualle. Ukonsienet avasivat suomuiset sateensuojansa, maamiinat pölysivät.
Elokuu oli käsissä.
22.
Katinka valvoi eräänä elokuisena iltana vuoteessaan. Siinä ei itsessään ollut mitään tavatonta, hän ei useinkaan heti saanut unta. Tämä oli hänen puinen, aikoinaan punaiseksi maalattu häkkivuoteensa, joka alkoi jo käydä liian lyhyeksi. Tämä oli hänen siniruskearaitainen peitteensä. Kaikki oli tuttua. Ovi oli auki pimeään käytävään, josta vuorostaan vei ovi keittiöön. Käytävässä sensijaan, vastapäätä Katinkan huoneen ovea, seisoi yhä sama vanha kaappi, missä palvelijat säilyttivät kenkärajojaan. Huoneen hajukin oli tuiki tuttu ja kotoinen. Se oli hieman tympeä, täynnä keittiön höyryjä ja takapihalta takiaisista, kosteista haloista ja ruoantähteistä nousevia hajuja.
Katinka makasi silmät auki, polvet leuan alla. Keittiön raollaan olevasta ovesta heittyi käytävään heikko, ystävällinen valonsäde. Kuului yhä puhetta, milloin hiljaisempaa, milloin äänekkäämpää, samoin askelia ja ovien pauketta.
Oli jo myöhäistä, ja Katinkaa unetti suuresti. He olivat päässeet tavallista myöhemmin levolle, sillä isä oli jo iltapäivällä ottanut Piilin mukaansa ja lähtenyt sorsajahdille, ja häntä oli turhaan odotettu illalliselle. Vihdoin he kuitenkin olivat käyneet pöytään ja aterioineet ilman isää, joka nähtävästi oli poikennut Vainikkaan, kuten usein teki. Hopeisissa kynttiläjaloissa paloivat ensi kertaa tänä kesänä ilta-aterian aikana kynttilät. Illallisen jälkeen Katinka oli pelannut Lenzyn ja Mirkan kanssa kahdesti Akulienaa ja kerran Mustaa-Pekkaa. Senjälkeen he olivat kaikki panneet maata.
Yht'äkkiä alkoi Katinkaa ihmetyttää, etteivät äänet ja askeleet keittiössä ottaneet vaietakseen. Hän oli maannut valveilla jo ainakin parituntia ja oli aivan pimeä; kellon täytyi lähetä kahtatoista.
Hän makasi ja kuunteli. Oli ihmeellistä, miten paljon ääniä oli tänä iltana. Olisi voinut luulla koko Hovin olevan liikkeellä, Sokia-Marin kellarista aina ylisille asti. Ovia aukaistiin ja suljettiin, kuului raskaita, kovia askeleita, jotka eivät voineet olla muitten kuin Kuski-Heikin, ja puhetta, josta ei kuitenkaan eroittanut muuta kuin äänien kaiut.
Joku sulki käytävän ja keittiön välisen oven, ja valonsäde katosi samalla. Ikkunoista virtasi vain pimeyttä. Mutta puhe ja supatus keittiössä eivät lakanneet, päinvastoin alkoi kuulua liikettä ja askeleita myös eteisestä päin, ja suuri etuovi kävi.