Mitä tässä oli outoa ja peljättävää? Eipä mitään. Ja kuitenkin alkoi Katinkaa yht'äkkiä peloittaa. Pelko iski häneen äkkiä kuin puistatus, joka hetkeksi tärisytti koko ruumista kiireestä kantapäähän siniruskearaitaisen peitteen alla.
Hän kääräisi tapansa mukaan raidit kuin koteloksi ympärilleen. Hänen kuulonsa teroittui erinomaisen herkäksi. Oli kuin hänen levottomuutensa olisi jollain lailla ollut yhteydessä Hovissa paraikaa yhä jatkuvan, käsittämättömän liikunnan kanssa.
Askeleita kuului nyt kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, kaikilta portailta, kaikista huoneista, juoksevia, hitaasti laahustavia, kevyitä ja raskaita. Kukaan muu koko Hovin asujamista ei näyttänyt olevan vuoteessa paitsi Katinka.
Nyt ajettiin… Vaunut pysähtyivät pylväsportaille, etuovi kävi, ja vaunut vierivät taas pois.
Sitten hyvin hitaita, mutta raskaita askelia, pitkin yläkerran portaita, ikäänkuin olisi jotain kannettu…
Yht'äkkiä Katinka kuuli aivan selvästi nyyhkytyksen, joka samassa tuokiossa tukahtui. Keittiössä alkoi vinkua koira.
Joku itki — joku itki jossain aivan lähellä, käytävässä tai keittiössä.
"Anni — Anni", parkaisi Katinka äkkiä.
Katinka oli istuallaan vuoteessa, peite leukaan saakka vedettynä, kun käytävä samassa tulvahti täyteen lekuttavaa valoa ja pitkiä, juoksevia varjoja. Anni ilmestyi ovelle, kynttilä kädessä, täysissä pukeissa.
Hänen turpeat, punakat kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä nähdessään
Katinka heti rauhoittui.