Isän oli tapana sanoa äitiä neljänneksi lapsekseen ja iloisella tuulella ollessaan kantaa häntä pitkin huoneita. Silloin oli äiti muka pelkäävinään ja hyyristyi isän kaulaan kiinni. Kirstiä nauratti, ja hän juoksi jäljessä; hänestä äiti pelkäsi turhia, isähän oli niin voimakas, että hyvin olisi jaksanut kantaa sekä hänet että äidin.
Myöhemmin hän tätä aikaa ajatellessaan ymmärsi, kuinka isä oli ollut se keskipiste, jonka ympäri äidin kaikki ajatukset pyörivät. Isälle iloksi olivat tarkoitetut kaikki hänen pienet päähänpistonsa, huolenpitonsa ja keksintönsä. Äiti oli ollut niitä naisluonteita, joitten suurin sulo on lapsellisuudessa, minkä he vuosikausia säilyttävät. Kevyttä, taipuvaa, pehmeää lapsenmieltä, joka ei näy koskaan aikovan vakaantua eikä vanheta. Aina se löytää syytä iloiseen nauruun, aina se on täynnä oikkuja ja mielitekoja ja samalla loppumatonta uhrautumisen halua. Ajatella äitiä ilman isää, — se olisi ollut mahdotonta.
Kirstin ollessa kaksitoista vuotta, isä kuoli äkkiä halvaukseen. Pikkusiskot olivat molemmat silloin hyvin pikkuisia ja ymmärtämättömiä; hautajaispäivänäkään eivät tienneet parempaa kuin leikitellä mustareunaisilla konvehtipapereilla ja juosta nauraen vierasten jaloissa.
Äiti ei senjälkeen enään oikein tullut entiselleen. Kirsti muisti hänet myöhemmiltä ajoilta ja kasvinvuosiltaan aina hiukan heikkona, aina surullisena ja kuin väsyneenä. Ikäänkuin äiti aina olisi elänyt jossain kaukaisessa menneisyydessä ja katsellut nykyisyyttä ainoastaan sen läpi.
Kirstin elämään oli isän ennenaikainen kuolema muodostanut jonkinlaisen rajapyykin. Hän oli sattumalta ensimäisenä juossut siihen huoneeseen, missä isä työpöytänsä ääreen kaatuneena makasi, ja se oli yksityiskohtia myöten syöpynyt hänen herkkään lapsensieluunsa. Mutta hän ei puhunut siitä koskaan eikä kertonut siitä kellekään. Isän kuoleman jälkeisinä aikoina tuli taloon usein vanhoja tätejä, kaukaisia sukulaisia ja muita tuttavia äitiä muka lohduttamaan. Kirsti oli harmissaan tädeille, jotka hänen mielestään vaan kiusasivat äitiä. He pakoittivat äidin aina kertomaan asian alusta alkaen, vaikka muutenkin kaiken hyvin tunsivat ja tiesivät. Ja sitten he panivat päänsä niin suututtavasti kallelleen ja huokasivat ja hytkyttelivät itseään. Kirsti oli varma siitä, että heistä oli melkein hauska kuunnella.
Tädit ottivat tavallisesti Kirstinkin syliinsä, hyväilivät ja suutelivat häntä ja kysyivät, eikö hänellä ollut kovin, kovin ikävä isää? Tiesikö hän, että isä nyt oli taivaassa? Silloin Kirsti punastui tulipunaiseksi ja alkoi väännellä ja käännellä itseään sylissä, kunnes pääsi pois. Mutta jos tädit eivät vielä sittenkään häntä päästäneet, vaan yhä tinkasivat, oliko hänen ikävä, vastasi hän lyhyesti: "Ei!" ja livahti toiseen huoneeseen. Sattui vielä parahiksi näkemään, kuinka tädit pyörittelivät päätään ja hapanmakealla hymyllä sanoivat äidille: "Lapset ovat sentään onnellisia, — eivät muista eivätkä ymmärrä mitään, — ne pikku enkelit!"
Mutta Kirsti tiesi, että tädit sydämessään pitivät häntä häijynä ja huonosti kasvatettuna. Ja hän piiloutui johonkin nurkkaan, tavallisesti suuren vaatekaapin taakse, joka oli hänen mielipaikkansa ja itki siellä vähän aikaa. Hän muisti kaikki liiankin hyvin, ja yksin ollen monesti sitä ajatteli. Se oli jotain, mikä oli peloittanut ja säikäyttänyt häntä sydänjuuria myöten ja ryöstänyt häneltä varhain lapsen mielen ja lapsen ajatukset. Ja kylvänyt sijalle omituisen pelon elämän lyhyydestä, joka ei antanut hänelle aikaa olla lapsena eikä leikkiä kuten muut.
Kaikenlaista hän pelkäsi. Makasi iltakaudet ja vapisi vuoteessaan. Yhteen aikaan kiersivät hänen ajatuksensa alituisesti suurissa nälkävuosissa. Jos ne vieläkin kerran tulisivat — — — Ja heidänkin täytyisi syödä pettua, — samanlaista, mitä isällä oli ollut palanen säilyssä kaapissaan, — mustaa, murenevaa leipää, joka karisi oljen hilpeitä… Hän kammosi kaikkia kärsimyksiä, varsinkin ruumiillisia ja kuitenkin kiusasi itseään niitä ajattelemalla.
Yhteen aikaan oli hänellä todelliset sieluntuskat tutkiessaan itseään, olisiko hän uskon vainojen aikana rohjennut uskonsa tunnustaa. Hän luki kaikista kauheista kidutuksista, polttavista raudoista ja piikkituoleista tuskallisella värinällä, ikäänkuin olisi tuntenut ne omassa ruumiissaan. Ja rukoili pitkät ajat polvilla vuoteessaan, — äidin jo nukkuessa, — että Jumala vahvistaisi häntä iloiseen tunnustukseen, jos se olisi tarpeellista.
Myöhemmin, vähän vanhempana, häntä alettiin sanoa isänsä näköiseksi ja kaltaiseksi. Hän punastui ilosta ja ylpeydestä sitä kuullessaan. Mutta kun hänen vallaton ja kesytön luonteensa alkoi puhjeta esille, sai hän yhtä usein kuulla: Olisipa isäsi vaan elänyt…! Olisi kyllä opettanut! Silloin hän puri huultaan uhkamielisenä ja ajatteli, että oli hyvä, kun isä jo oli kuollut. Heitä olisi ollut kova kovaa vastaan. Isä olisi häntä kurittanut ja masentanut ja pakoittanut tekemään oman tahtonsa mukaan.