Hän oli noin seitsemäntoista vuotias, ja äskettäin lopettanut koulun, kun sairastui kovaan kuumetautiin. Hyvin sairas hän oli, niin että kauan aikaa häilyi elämän ja kuoleman rajamailla. Ja kun hän vihdoin alkoi parantua, se kävi niin hitaasti, ettei ensin uskottukaan hänen todella tulevan terveeksi jälleen. Päivistä ja viikoista ei edistystä paljon ollenkaan havainnut, ainoastaan vertailemalla kuukausia toisiinsa huomasi hänen hitaasti tervehtyvän.

Hän oli hyvin hiljainen tänä paranemisaikanaan. Hän ei saanut eikä voinut tehdä mitään työtä, ja istui sentähden paljon yhdessä kohden ja ajatteli. Sillä lailla hän vähitellen melkein tottui pois työstä ja unohtui haaveksimaan ja miettimään. Kun joku hänet siitä äkkiä herätti, säpsähti hän ylös ja hajamielisesti hymyillen vastasi: "Ah, minä vain ajattelin!"

Hän oli ruvennut näkemään paljon unia öisin, ja päivillä niitä mielessään kertaili ja selitteli. Ne olivat kuin toinen maailma, joka päivin oli piilossa ja kadoksissa, mutta yöllä saapui hänen luokseen. Joskus ne olivat synkkiä ja peloittavia, niin että noustuaankin vielä kauan kulki kuin muodottoman, ahdistavan painon alla, pääsemättä sen vaikutuksesta. Leijailivat hänen ympärillään suurina, raskassiipisinä lintuina, jotka laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, yhä taajemmissa joukoissa, kunnes vihdoin peittivät hänen päänsä ja rintansa ja kätensä suurilla siivillään. Hän makasi niitten lämpimässä syleilyssä, joka puoleksi oli tukahuttaa hänet… Joskus ne olivat kauniita ja keveitä, niin että tuntui, kuin olisivat ne kantaneet häntä läpikuultavassa, korkeassa ilmassa.

Näinä aikoina alkoi Kirsti paljon ajatella isää, ja hänelle tuli yhtäkkiä häntä ikävä. Yhtäkkiä hän käsitti, mitä oli kadottanut. Särmät ja kulmikkaisuudet hänen luonteessaan alkoivat häntä vaivata ja hän tunsi tarvetta alistua, totella, kumartua. Eräänä iltana hän löysi itsensä katselemasta isän valokuvaa ja vertailemasta sitä siihen himmeään muistoon, mikä hänellä todellisuudesta oli. Ja hän alkoi kutoa uutta kuvaa itselleen, aivan niinkuin rikkinäistä gobeliinia ommellaan yhteen. Hän pani kokoon kaikki, mitä pitkin kasvinaikaansa isästä oli kuullut, sanan sieltä, toisen täältä, milloin jonkun tapauksen, milloin sattuvan luonnepiirteen, milloin lentävän sanan, — ja yhdisti niitä kokonaisuudeksi kuin mosaikkia. Hän haki esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja katkonaisia päiväkirjan otteita, mitä isältä oli jäänyt. Sitten hän alkoi lukea hänen painetuita kirjoituksiaan, tutkien niitä rivi riviltä.

Ja rivien välistä isän kuva alkoi kohota hänelle selvänä. Isä oli ollut itse voima, suuripiirteinen luonne, ankara ja hellä yhtaikaa. Hän olisi ollut se oikea Kirstiä kasvattamaan. Hän olisi murtanut hänen vastarintansa, hionut, sulattanut, muodostanut hänet, ilman että siihen olisi tauteja tarvittu. Se olisi käynyt niin helposti ja itsestään, että sitä tuskin olisi huomannutkaan. Ja jos joskus sen voiman edessä olisi vavissutkin, ja niskan olisi ollut vaikea notkistua, niin olisi toisena hetkenä kiitollisuudella suudellut kurittavaa kättä. Heillä, hänellä ja isällä, — oli niin monta vivahdusta yhteistä. Isän ei olisi tarvinnut muuta kuin vedota itseensä, osatakseen Kirstiä oikealla tavoin kohdella. Hän olisi osannut aina ytimeen.

Paljon, muitakin ajatuksia alkoi Kirstissä liikkua näinä aikoina ja vielä sittenkin, kun jo oli täysin tervehtynyt. Hän kulki aina epämääräisessä, kuumeentapaisessa odotuksessa, josta ei tiennyt, mihin se kohdistui. Joka päivältä, mikä alkoi, hän kysyi, mitä se oli tuova mukanaan, ja kun se oli huvennut iltaan saakka yhtä yksitoikkoisena kuin edellinen, pani hän toivonsa seuraavaan. "Minulla on aikaa odottaa", hän sanoi, — "ja kerran se tulee!" Mutta mitä hän odotti, se ei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansa ulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivät ylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotain kehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä oli hänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä se alkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloin nostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, joka vaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystä ja jokaiselta päivältä jotain uutta.

Sillä kaikki, mihin hän ryhtyi ja mitä teki, oli ainoastaan väliaikaista, — ajanhukkaa vain ja ajan tappamista.

"Minä voisin myös olla jotain maailmassa", hän usein mietti, — "mutta en sillä, mitä teen ja saan aikaan, vaan sillä, mitä olen. Omalla olennollani voisin olla jotain. Jos joku tahtoisi minun ajatukseni omikseen, — niin antaisin ne hänelle. Niin paljon niitä tulisi, ettei tietäisi, mihin panna. Kun vaan joku kuuntelisi, voisin istua kertomassa vaikka kuinka monta iltaa. Minulla on koko sielu täynnä ajatuksia, mutta niissä ei ole mitään eloa, niinkauan kuin ei kukaan ole niitä kuullut. Kauniita kiviä ne ovat, joista ei lähde valoa, koska niillä ei ole sitä itsessään. Suuren auringon ne tarvitsisivat, jota voisivat heijastaa."

Kirsti oli parina viime vuonna ulkonaisesti kehittynyt naiseksi, saanut ryhtiä hoikkaan vartaloon ja sulavuutta liikkeihin. Hänellä oli pehmeäpiirteiset kasvot, joitten heleä iho nopeasti vaihteli väriä. Silmät olivat kirkkaan siniset ja hyvin mustakulmaiset, ja ilme niissä levoton ja vilkas, eikä vielä vakaantunut. Toisinaan, varsinkin yksin ollessa, olivat ne täynnä kysymystä, joka suuntautui kaikkeen eikä kehenkään, joka rukoili ja kerjäsi vastausta. Eninten oli luonnetta suun ympärillä; se oli pieni ja kaunismuotoinen, herkkä ilmeeltään ja vetäytyi helposti nauruun. Huulten hiukan avautuessa oli sen piirteissä koko joukko intohimoa ja itse-unhoitusta, — paljon mahdollisuuksia täyden elämän sekä riemuihin että kärsimyksiin. Tiukkaan suljettuna osoitti se voimaa ja varhaista kehitystä, joka soti kasvojen taipuvan ylä-osan ilmettä vastaan.

Heidän oli ollut tapana kesäisin asua merisaaristossa, kaukana ulkokareilla, joissa tuuli taivutti käppyrään männyt ja tunki ruohon kallionkoloihin kasvamaan. Se ilmasto ei oikein enään sopinut äidille, arveli lääkäri. Hän ei kestänyt meren voimakkaan kosteata ilmaa, — sisämaan leutoa, tuuletonta lämpöä ja havumetsän tuoksua piti hänen saada hengittää. Niin tulivat he eräänä kesänä lähteneeksi Leppäniemeen, jo varhain, kesäkuun ensi päivinä. Kirsti oli silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta.