2.
Leppäniemi on niitä Järventaustan syrjäisiä maita, jotka ovat jääneet oheen suuremmista kulkuväylistä. Kyläntie, joka kiertelee pitkin asumattomia rantoja, on kivinen ja epätasainen, ja sitä ajetaan harvoin. Järvi taas ei yhdistä muuhun maailmaan, vaan eroittaa. Harvoin sillä soutajan näkee; toisinaan työstä kotiutuvan miehen, joka illan suussa viilettää ruuhellaan pitkin tyyntyvää selkää, laulaen tahi pikemmin huutaen yksitoikkoista kansansäveltä, jolla ei ole sointua, ei alkua, ei loppua. Rannalla kasvavat hongat jo pilviä pitelevät, mutta vielä ei ole niitä tukkipuiksi katsottu eikä juurelle kirvestä laskettu.
Kirsti on painanut kiinni puutarhan portin ja lähtenyt rantapolulle. Kukkivien omenapuitten lemu seuraa häntä; ne ojentelevat oksiaan yli säleikkö-aidan, ja ilma on täynnä pieniä tuoksu-aaltoja, joita joka tuulahdus työntää eteenpäin. "Kuin tanssiaispukuun puettuja nuoria tyttöjä", — hän ajattelee, — "kaikki valkeissa harsopuvuissa, punaisia nauhasolmekkeita siellä täällä. Hyvin herkkiä ja hyvin arkoja, — värisevät odottaessaan karkelon alkua."
Tie on yksinäinen ja äänetön, kapea metsäpolku. Ei vastaantulijaa, — ei ohikulkijaa.
Hän on tullut kivikkoniemeen, joka pistäytyy hiukan ulommaksi järveen. Se on hänen aamukävelynsä tavallinen päämäärä. Valkoinen suopursu tuoksuu väkevänä rahkasammalten lomissa, ja kivissä näkyy selvät juovat veden entisen korkeuden ajoilta. Hän istahtaa rannalle ja taivuttaa vieressä kasvavan rantalepän oksaa, kunnes se viistää vettä. Vastapäisen niemen takaa välkkyy valkeata hiekkaa, johon päivä paistaa. Se on venevalkama.
Siellä on joka sunnuntai vilkasta elämää, koko järvenperukan väki kun saapuu sinne kirkkoon lähteäkseen. Kaikki pyhätamineissa, miehillä uudet kaulahuivit; tytöillä ja vaimoilla pyhäsilkit päässä ja hameet korkealle käärittyinä, että pääsisi näkyviin häikäisevän valkea, kovaksi tärkätty alushame. Ryhmissä seisovat rannalla, toisiaan odotellen; toisella puolen naiset, toisella miehet, jotka panevat tupakan ajan kuluksi.
Sitten lähdetään; korkealta hietikolta työnnetään veteen pitkät, monihankaiset ja litteäpohjaiset ruuhet, ja kilpasoutu alkaa. Jokainen venekunta koittaa toisensa edelle ennättää, soutajat panevat parastaan hiki otsassa, peränpitäjän käsi on koukistunut melan ympärille kuin rautakahle; hangat rutisevat ja airot kalahtavat. Vesi hyrskyy vaahtona kokassa ja räiskyy helmeillen yli laiteitten.
Venevalkamasta muutaman askeleen päässä pilkoittaa Leppäniemen päärakennus. Ennen se on näkynyt kokonaan järvelle, mutta puisto sen edustalla on vuosien kuluessa taajentunut ja tihentynyt, niin että ainoastaan katto on jäänyt näkyviin. Ja siellä, missä sininen sauhu kevyenä pilvenä nousee metsää myöten, on Suvihuvi, heidän kesä-asuntonsa, joka on kartanosta lohkaistu ja äskettäin rakennettu.
Ei koskaan ennen ole kesä häneen tällä tavoin vaikuttanut. Se on ennen vierinyt hänen ohitseen kauniina kuvasarjana, jota puoliksi välinpitämätönnä on katsellut. Mutta nyt se tunkeutuu lähemmäksi, se on kuin elävä olento, jonka kuuman hengityksen tuntee. Se sykkii ja tykkii hänessä itsessään.
Eikä ole hän koskaan ollut niin lähellä luontoa kuin nyt. Ensiksikin mitä siitä tietää kaupungissa! Kaupunki on vaan luonnon suuri hautaholvi, kivillä katettu. Luonto on siellä kidutettu orja, jolla on rautakahleet käsissä ja jaloissa. Mutta täällä se on alati hymyilevä herra ja valoisa valtias.