Ja mitä lähemmäksi luontoa hän tuntee tulevansa, sitä valtavammaksi kasvaa hänessä tyhjyyden ja kaipauksen tunne. Sillä kaikella, mitä hän ympärillään näkee, on jokin tarkoituksensa; pieninkin solu luonnossa on itse-oikeutetulla paikallaan ja pikkuinen osa suuresta kokonaisuudesta. Hän yksin ei tunne tarkoitustaan, ei tiedä, mihin renkaana liittyä.
Hitaasti hän lähtee samaa tietä takaisin. Niityn kohdalla hän aidan raosta kurkoittaa kätensä ja poimii pari kieloa ryhmästä kiven juurella, jossa ne kasvavat kuin joukko leikkiviä, vallattomia lapsia, toisiinsa kietoutuneina, päät piilossa kuin naurua salatakseen.
Joka päivä hän tekee pitkiä kävelymatkoja, milloin rantoja pitkin, milloin vainioille, joilla ruis vähitellen alkaa kohota hänelle yli pään, ja jossa ruiskukka sinertää laihon lomassa. Hän soutelee lahdet ja poukamat ristiin, rastiin merisaaristolaisveneellä, joka jostain oikusta on eksynyt tänne sisämaahan. Osaisi niissä melkein umpisilminkin, niin hyvin ne tuntee.
Kerran hän yölläkin irroittaa veneensä riippukoivusta, johon se on kytketty, ja päästää keinumaan, antaen mennä menojaan tai pysyä paikallaan, miten sattuu. Harvoin hän on nähnyt mitään niin alakuloista ja yksinäistä, kuin tämä öinen järvi. Se on pitkä ja kapea ja matala-äyräinen, täynnä sinne tänne sirottuneita saaria ja kivikkokareja, jotka estävät sitä missään ulapaksi laajenemasta. Rannat kasvavat harmaata lepikkoa tai harvaa männikköä, ja pohjoisessa sekä idässä rajoittavat näköpiiriä puoleksi metsän peittämät harjut. Ne kuin houkuttelevat puoleensa luvaten laajempia näköaloja, mutta hän tietää hyvin, että jos niille nousisi, ei näkisi enempää kuin tästäkään. Aivan samaa, — ainoastaan toisia järviä ja toisia metsiä.
Yö on heinäkuinen kuutamo-yö, ja kuun juova siirtyy pitkin harjua, edeten männystä toiseen. Hän tulee ajatelleeksi, että tämä järvi mataloituu vuosi vuodelta. Se on tuomittu vähitellen kuolemaan, muuttumaan suoksi. Ensin on siihen ilmestyvä yhä useampia hietasärkkiä ja matalikkoja, kaislikot rannalla tihenevät ja etenevät, matalimmat lahdenpohjukat kuivavat niittymaaksi. Se on kestävä hyvin kauan, ehkä vuosisatoja, mutta niin se kuitenkin kerran on käyvä. Hän on muutaman virstan päässä nähnyt suon, jonka sanotaan olleen entinen järvi. Siellä on taistelu jo loppuun taisteltua. — Ainoastaan syvimmät kohdat, — nuo tuolla saarien välissä, — ne jäävät päilymään suolampina, sitten kun ympäröivien vesien pintaa jo aikoja sitten on peittänyt ruskea rahkasammal.
Hän tulee surulliseksi sitä ajatellessaan. Sehän on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hän ei voi käsittää, kuinka järvi voi niin tyynenä levätä, kun sitä sellainen kohtalo odottaa. Sen pitäisi nostaa aaltonsa ja tulvata yli rantojen näyttääkseen voimaansa. Niin hän tekisi. Hän ei voisi kestää sellaista salaista, hiipivää kuolemaa. Hän tahtoi elää, hän.
Sisämaan luonnon suuri surumielisyys tarttuu häneenkin siinä öisiä rantoja soudellessaan. On kuin hänen oma nimetön kaihonsa kuvastuisi järven tummasta syvyydestä. Hän on yksin, yksin, — hänen sielunsa on yksin, ja hän tahtoisi huutaa ääneensä, niin se tunne häntä painaa. Hänen sielunsa on soitin ilman soittajaa, — soitin, jonka kielet värisevät täydessä vireessä valmiina soimaan…
Ei minään kesänä ole yksinäisyys häntä niin painanut kuin nyt. Hän tietää hyvin olevansa ainoa, joka ei oikein viihdy täällä. Pikkutytöt ovat kuin laitumelle lasketut varsat; päiväkausiin ei heitä näekkään, ja kun vihdoin ilmestyvät, ovat he ruskeita ja päivänpolttamia, hiukset heiniä täynnä ja hameet reikiä. Kengät he ovat jo aikoja sitten hyljänneet. Heillä on seuraa yllin kyllin, ovat kaikkien kanssa hyviä ystäviä; paimenpoika laittelee heille putkipillejä, ja piikatyttö opettaa lypsämään ja laulamaan. Joka ilta käyvät tuomassa karjan kotiin, juoksevat paljain jaloin lehmien jäljessä, pitkät, viheriät raipat käsissä.
Äitikin näkyy nauttivan kesästä omalla tavallaan. Päivät pitkät istuu lepotuolissa suuren pihlajan alla, kirja tai käsityö helmassa, muutellen tuoliaan sitä myöten kuin varjot siirtyvät. Mutta muuten hän on kumman hiljainen ja harvapuheinen, aivankuin ei huomaisikaan ympäristöään ja ulkomaailmaa.
Nuoria ei ole likitienoilla yhtäkään. Kirkonkyläläisten sanotaan useinkin tekevän huviretkiä ja pitävän tanssi-iltoja, mutta ei yksikään eksy sieltä tänne salomaan kulmalle. Ei pistä kenenkään päähän tulla täältä seuraa etsimään. Leppäniemessä, lähimmässä naapurissa, asuu ainoastaan vanha, virasta eronnut professori, yhtä vanhan rouvansa kanssa. Kesät, talvet he siellä asuvat.