Kirstiä huvittavat nämä vanhukset, joita hän tuontuostakin käy katsomassa. He ovat niin erilaiset kuin mahdollista, eikä kuitenkaan voi ajatella heitä muuta kuin yhdessä. Vanha professori on täysi maailman mies, vanhanaikuisen kohtelias ja sulava puheissaan; hän on ollut useilla valtiopäivillä ja liikkunut paljon maan korkeimmissa piireissä. Vanha rouva on hänen täysi vastakohtansa, hän on läpi aikojen säilyttänyt tapansa ja mielipiteensä ankarasta, yksinkertaisesta herännäispappilasta kaukana Lapinmaan rajoilla, jossa hän nuoruutensa vietti ja josta silloinen köyhä, tuntematon teologian ylioppilas hänet löysi. Sama suora, musta röijy, ilman pienintäkään koristusta tai laskosta, sama hiljainen, vaatimaton tapa liikkua ja puhella, sama tottumus uutteraan työhön ja nousemaan varhain. Hän ei ollut koskaan voinut täysin mukautua Helsingin elämään eikä niihin vaatimuksiin, jotka se hänellekin asetti. Miehen vaikuttava asema oli painanut häntä, ja se nopeus, jolla tämä omisti uuden seurapiirinsä esiintymis- ja ajatustavat, herätti hänessä sekä salaista ihailua että samalla vieraannutti. Täällä maalla sensijaan hän taas on täysin kotonaan.
Kirstille on vähitellen tullut tavaksi mennä Leppäniemeen postin tultua ja lukea sanomalehteä ääneen vanhalle professorille, jolla on heikot silmät. Ei ole kukaan häntä siihen pyytänyt, mutta kesän kuluessa on siitä muodostunut jo kuin keskinäinen sopimus.
Postipäivät, joita on ainoastaan kaksi viikossa, ovat muuten jonkunlaisia rajapyykkejä tässä maa-elämässä, merkkipäiviä, jotka katkaisevat yksitoikkoisuuden, ja joitten mukaan aika lasketaan. Ja Kirstille ne ovat joka kerta uusi jännitys. Hän hymyilee itselleen sitä ajatellessaan, nimittää sitä lapsimaisuudeksi ja joutavaksi, mutta odottaa niitä kuitenkin.
Kellon lähetessä viittä hän silloin lähtee rannalle, istahtaa äärimäiselle rantakivelle, joka jo puoliksi on vedessä, ja alkaa tuijottaa kirkonkylää kohti. Iltapäivän aurinko paistaa suoraan kirkon torniin, jonka punaiset tiiliseinät ja sinertävän valkoinen sinkkikatto nousevat vihreästä metsästä. Vierimäinen niemi jää synkkään varjoon, se näyttää mustalta ja läpipääsemättömältä.
Ei kuulu airon loisketta, ei ruuhen sorinaa. Kaukaa kantaa tyyni ilma silloin tällöin katkonaisen äänen. Toisella rannalla pestään, ja pesukarttu kalahtaa aika ajoittain tasaisesti. Saarten välissä näkyy musta pilkku, ja Kirstin katse kiintyy odottavana siihen. Mutta se pysyykin paikoillaan ja liikkumatta, se on ainoastaan suuri kivi keskellä salmea. Hän on taas erehtynyt, kuten lukemattomia kertoja ennen.
Ja taas hän kysyy itseltään, mitä oikeastaan odottaa. Tietäähän niin hyvin, mitä on tulossa, tuntee postilaukun sisällyksen jo edeltäkäsin ja voisi ulkoa sen luetella: jokapäiväiset sanomalehdet, vanhalle professorille jokin tieteellinen aikakauskirja ja äidille hengellinen kuukauslehti. Sitten pari kirjettä joltain tyttötuttavalta, joka kertoo kesäisistä huveistaan, siinä kaikki. Ei mitään muuta, ei koskaan mitään sen enempää. Miksi se kuitenkin joka kerta häntä jännittää? Miksi se joka kerta herättää mielikuvan, että nyt taas on hetkeksi silta solmittu suureen maailmaan, ja että sieltä voisi maininki vierähtää näillekin yksinäisille rannoille. Ehkä jokin kirje, jonka sisällys tulisi hänen kohtalokseen, joka yhtäkkiä ratkaisisi. Ehkä, — niin, kuka tietää… Mutta hän ei hämmästyisi, vaikka se, jota odottaa, tulisi ilmestyksenä vettä myöten astuen. Avosylin hän nousisi vastaan…
Kaukana kirkonkylän rantamilla alkaa jotain liikkua. Jotain valkoista nousee ylös, alas, välähtäen auringossa. Se lähenee ja selvenee; hän eroittaa ruuhen ja siinä yksinäisen soutajan. Se on postinkuljettaja. Kirsti tuntee hänen soutonsa jo kaukaa, ei kukaan koko seudulla souda samaten. Se on soutoa ilman vähintäkään peränpitoa ja ohjausta, ruuhi kääntyy suuria mutkia tehden milloin millekin ilman suunnalle, aivan kuin aaltojen ajelemana.
Kirsti on lähtenyt sisään ja keittiön ikkunasta katselee, kuinka postinkuljettaja lähenee ruohoisella pihamaalla. Se on vanha mies, jonka kasvot ahava ja vuodet ovat koviksi ja ryppyisiksi kuivettaneet. Luuta ja nahkaa vaan koko mies. Kesäisinkin käyttää talvilakkireuhkanaa eikä luovu siitä polttavimmassakaan helteessä. Ennen on kierrellyt reppurina ympäri pitäjää ja nytkin vielä talvisin harjoittelee pientä neulakauppaa. Ihmisten pilkkana ja silmätikkuna oli ollut kauan aikaa, kuiskailtiin, ettei hänen päässään ollut kaikki paikallaan. Mutta kun Leppäniemen vanha professori kohotti hänet postinkuljettajakseen, muuttui hänen asemansa yhtäkkiä. Ainakin hänen omasta mielestään. Nyt hän pitää päänsä pystymmässä kulkiessaan ja antaa laskea leikkiä kanssaan siitä heti ärtymättä.
Virassaan hän on uskollinen ja käskyille altis kuin koira, joka ei kysy, miksi sitä käsketään. Ei mikään sää häntä peloita, ei sateet eikä myrskyt, eikä hän mistään hinnasta luovuttaisi kerraksikaan tointansa. Hän pitää itseään tärkeänä henkilönä, jota ilman ei maailma radallaan pysyisi; hän on valtion palveluksessa, on kruunun renki. Vuosikymmenen postia kuljetettuaan sai hän vanhalta professorilta hopeaisen kunniarahan, jonka toiselle puolen on kaiverrettu "uskollisuudesta". Se on hänellä aina pyhäpäivin takin kauluksen kulmassa. Hän tosin ei koskaan mene kirkkoon, mutta sensijaan aina kirkkomäelle.
Saavuttuaan keittiöön, hän hitaasti alkaa avata laukkuaan, jonka itse on hevosnahasta ommellut. Sormittelee kauan sen hihnoja ja solkia, kunnes saa esiin punaisen nyytin; aukoo sen solmut yhtä hitaasti ja huolellisesti ja käärii sitten auki vanhan, kellastuneen sanomalehden.