Kirsti seisoo koko ajan vieressä, ja silmät seuraavat ukon jokaista liikettä. Melkein toivoo, että se kävisi vielä hitaammin, — niinkauan kuin nyytti ei ole avattu, on vielä tilaa toivolle ja mielikuvitukselle. Vanhus on vihdoin saanut esiin postin ja ojentaa sen itsetietoisena ja ylpeänä. Tämä on hänelle vakava ja tärkeä hetki, sen huomaa kaikesta. Ja mitä enemmän kirjeitä ja lähetyksiä on kerääntynyt, sitä enemmän koko hänen naamansa loistaa salaisesta mielihyvästä.
Mutta Kirstin jännitys laukeaa yhtäkkiä, ja välinpitämätönnä hän lähtee pois. Eikä käsitä, miksi tuntee kuin pettymystä, vaikka ei ole oikeastaan mitään toivonutkaan. Ja niin käy kerta kerralta.
Eräänä päivänä Heinäkuun lopulla hän on lähtenyt tavalliselle kävelylleen. Ilma on polttavan kuuma, järvi sumuisen tyyni, taivaalle kohoaa hitaasti tummia, hopeareunaisia pilviä, jotka tulevat ja menevät kuin suuret kangastukset. Rannoilla hedelmöi lämmennyt vesi, sen pintaa peittää kevyt, vihreä kerros, joka ajautuu hiedalle.
Yhtäkkiä putoaa sadepisara, hetken kuluttua toinen; sitten alkaa koko metsä hiljaa rapista, aivan kuin männikkö miljoonat neulasensa karistaisi. Polun pölyinen keltahieta muuttuu kirjavaksi kuin pantterin talja; sitten alkavat mustat täplät tihentyä ja sulaa toisiinsa. Alkaa sataa, — tasaista, siunattua kesäsadetta.
Hän ei pidä kiirettä siinä sateessa astuessaan. Sellainen sade on kuin hyväilyä. Aivan märkä hän on takaisin kääntyessä, ja ohuen kesäpuseron hihat mukautuvat käsivarsien muotoja myöten.
Sivuuttaessaan Leppäniemen, hän näkee pihamaalla polkupyörän, joka on tomuinen ja likainen kuin pitkän ajon jäljeltä. Lasiverannalta kuuluu kova-äänistä keskustelua.
"Joku vieras on varmaan tullut!" hän ajattelee.
Häntä alkaa yhtäkkiä hävettää epäjärjestykseen joutunut pukunsa ja paljaat jalkansa, ja peläten, että joku sattuisi katsomaan ikkunasta, hän kääntyy nopeasti Suvihuvin polulle.
3.
Varhain aamulla hän lähtee noutamaan kukille vettä suurella, vihreällä ruiskukannulla. Rannassa hän näkee miehen, joka paraikaa kiinnittää venettä.