Hän voisi heti sanoa, että mies on vieras seudulla. Sen näkee hänen katseistaan, joilla hän tarkastaa maisemaa edessään, ja siitä, että hän pitkän aikaa voi seista ja yhtäänne tuijottaa. Lahdenpohjukka hietikkoineen vaikuttaa häneen varmaan kuin ensikertalaiseen, joka pystyy käsittämään koko kauneuden. Seuraavilla kerroilla näkee yksityiskohdat, mutta silloin on jo vaikutuksen valtavuus ehtinyt hajaantua.
Hän on vieras, sen näkee siitäkin, ettei hän tiedä oikein, mihin venettään sitoa. Hän ei saa sitä ohjatuksi valmiiseen väylään eikä heti löydä rengasta riippukoivussa. Mutta kuullessaan jonkun tulevan rannalle, hän sen yhdellä vedolla kiskaisee hiedalle ja vierittää suuren kiven vitjojen päälle. Kaiken sen hän tekee nopeasti ja varmasti.
"Eilinen vieras, — tietysti!" vilahtaa Kirstin mielessä. Ja hetkisen tekee hänen mieli kääntyä takaisin tai odottaa aidan luona, kunnes mies on poistunut. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nytkäyttää niskojaan ja pujahtaa kirkkoruuhten välitse suurelle, litteälle kivelle. Ei katsahdakkaan laituriin päin, mutta näkee kuitenkin, että mies on noussut kumarasta asennostaan ja katselee häntä. Kun hän kyyristyy kannuaan täyttääkseen, syöksähtää veri kasvoihin. Hänen täytyy päästää hihansa auki ja pujottaa käsivartensa esiin kyynäspäähän saakka. Se on nuori, hieno käsivarsi, jossa pieni käsi liittyy sopusuhtaisena ranteeseen. Vähän laiha, ei vielä täysin pyöristynyt, mutta kaunis tyttömäisessä hentoudessaan. Vesi vetäytyy värähteleviksi pisariksi iholle, kannun sukeltaessa yhä syvemmälle.
Noustessaan kiveltä, hän näkee, että mies yhä katselee häntä. Varmaan on katsellut häntä koko ajan. Ja samalla hymyilee, ivallisesti ja ystävällisesti yhdellä kertaa. Katselee Kirstiä, kuin kuuluisi tämä aamumaisemaan yhtä hyvin kuin valkolaiteinen vene tai riippukoivu, joista on lupa nauttia kenen hyvänsä. Hänestä se kai muodostaa kokonaisuudessaan sievän maalaisidyllin. Ja miksei katsoisi, kun kuva miellyttää.
Kirsti on punastunut tulipunaiseksi. Vieraan koko olennossa, hartioitten ryhdistä alkaen, on jotain ylimielistä ja käskevää. Nyt vasta hän näkee, kuinka pitkä vieras on, kun tämä seisoo suorana, vartalo kuvastuen sinervään aamu-ilmaan.
Hänen täytyy oikein voittaa itsensä, ettei joutuisi hämille tuon tarkastavan katseen edessä. Mutta hän suoriutuu siitä kerrassaan mainiosti. Näyttelijä voisi häntä kadehtia. Pois kääntyessä on hänen ryhtinsä yhtä välinpitämätön, kuin olisi hän yksin rannalla. Eikä hän kertaakaan vilkaise taakseen mennessään.
Mutta hän on kuitenkin hetken aikaa hiukan harmissaan. Ei tiedä, mistä se harmi tulee, eikä mihin se kohdistuu. Eikä myöskään tiedä, miksi lopulta sittenkin alkaa tuntua, kuin olisi koko harmi ainoastaan pinnalla värähteleviä pikku-aaltoja, ja kuin niitten alla kulkisi pohjattoman hyvän tuulen virtaus.
On hyvää tuulta ja iloista mieltä, josta ei tiedä, mistä se ilmestyy, ja mikä sen synnyttää. Ei tiedä, onko sitä ilmassa, jota hengittää, vai omassa povessako se syntyy, vai onko se ehkä ainoastaan ruumiillista hyvinvointia. Se on itsetiedotonta iloa. Se on sitä iloa, jota sieluton luonto tuntee kasvaessaan, joka heittää kukkien väreille yhtäkkiä heleämmän hohteen ja panee haavan lehdet salaperäisesti lepattaminaan. Pienten lasten ilossa on myös jotain samantapaista. Se on itsekylläistä iloa, joka ei pyri ulommaksi itseään eikä etsi syitä olemassaoloonsa. Jos rupeisi sen syitä etsimään ja sitä paloittelemaan, olisi se itsekin samalla hävinnyttä.
Niin hyvällä tuulella hän on, että kaikkien täytyy se huomata. Teppo, kartanon lappalaiskoira, joka on tullut toimittamaan ylitarkastusta huvilassa, sen huomaa ja uskaltaa likaisilla käpälillään tahrata hänen hameenhelmansa. Se tietää, että sitä nyt vaan silitetään eikä torjuta pois. Pikkutytöt sen huomaavat ja uskaltavat pyytää häntä mukaan kuiville heinille, viimeisille tänä vuonna. Näkyvät hekin tietävän, ettei hän nyt voi kieltää.
Hän on niin hyvällä tuulella, että todella mukautuu tähän kaikkeen. Hän todella suostuu ajamaan huonoa tietä myöten narisevassa heinäreessä, jonka jalakset vingahtavat kiviin sattuessa ja joka tärisee ja hyppelee joka nykäyksellä. Alentuu kuulemaan pikkutyttöjen selityksiä ja tiedonantoja ja vielä ihmettelemäänkin niitä.