He tietävät todella hämmästyttävän paljon. Kaikki he tietävät, milloinka on parasta alkaa heinänteko ja millaisella ilmalla, mitenkä heinät ovat niitettävät, luo'ottavat ja asetettavat latoon, kuinka viikatetta hiotaan ja kuinka haravan piitä parannetaan. He puhuvat kaikesta suurella asiantuntemuksella. Ja kun ovat epävarmat jostain seikasta, niin nykäisevät renkipoikaa, joka istuu selin heihin ja tuontuostakin vetää nauruun leveää hämäläisnaamaansa.
Kaikki on Kirstistä sanomattoman hauskaa. Ei ole voinut aavistaakaan, että on niin hauskaa kantaa heiniä latoon, suuria sylillisiä kuivia heiniä, joitten korret kutittavat silmiä ja sieraimia ja tarttuvat hiuksiin. Ne tuoksuvat niin, että siihen on tukehtua. Tulee oikein kuuma siitä tuoksusta, aivankuin menisi se päähän. Hän kantaa niin suuria sylintäysiä, että on kupertua taakkoineen ladon kynnyksellä. Heinäväki nauraa hänelle rohkaisevasti ja kehoittavasti, pikkutytöt hyppelevät ihastuksesta, ja hän itse nauraa myös, kasvot märkinä hiestä.
Pikkutytöt ovat täällä häntä paljon viisaampia ja kohtelevat häntä jossain määrin suojelevasta. He ovat löytäneet puisen, punaiseksi maalatun piimäputikon ja kovaa leipää, jota täytyy jykertää ja jyrsiä, ennenkuin siitä suupalankaan saa. Hänen täytyy juoda kirvelevän hapanta piimää ja kehua sitä erinomaiseksi. Sitten hänen täytyy vielä kaataa itselleen kupillinen vihertävää sikurikahvia nokimustasta pannusta. Pikkutytöt tahtovat niin. Tämän he kaikki hyvin tuntevat. Se on heidän valtakuntansa.
Ja kahvia juodessa he alkavat kysyä Kirstiltä, tietääkö hän, että Leppäniemeen on tullut vieraita. Kirsti sanoo nähneensä eilen aidanvierustalla polkupyörän. Että on nähnyt itse vieraankin, siitä ei sano mitään. Silloin pikkutytöt tulevat puheliaiksi ja kertovat, — tänä aamuna he olivat kuulleet kartanon karjakolta itseltään. Vieras on professorin veljenpoika, — vaikka on ottanut suomalaisen nimen, — jokin nuori maisteri, — ja tulisi viipymään muutamia päiviä. Ja iltapäiväksi he olivat kaikki kutsutut Leppäniemeen. Siitä eivät pikkutytöt olleet lainkaan hyvillään. He olivat siinä ijässä, jolloin vaistomaisesti pelätään ja pakoillaan nuoria herroja.
Kirstin tulee yhtäkkiä tukala istua siinä täyteen ahdetun ladon kynnyksellä. Ehkä siksi, että päivä paistaa niin suoraan silmiin. Heinät lemuavat raukaisevasti ja unettavasti ja viikatteen hionta kuuluu tasaisena kuin sirkan siksutus. Pikkutytöt eivät voi käsittää, miksi hän tulee niin totiseksi ja tahtoo lähteä pois. Eikä hän sitä itsekään ymmärrä. Yhtäkkiä vaan alkaa kyllästyttää tämä kaikki.
Siellä istuu äiti pihamaalla hänen ohikulkiessaan. Ja yhtä selittämätönnä, kuten kaikki muutkin tämänpäiväiset tunnelmat, herää hänessä ääretön sääli äitiä kohtaan. Hänen täytyy kumartua ja suudella äitiä, ja hän tekee sen kuin anteeksipyytäen ja tahtoen jotain sovittaa. Mutta äiti katsahtaa kummastuen ylös eikä näy voivan käsittää. Ilmoittaa vaan vähän väsyneesti, ettei suinkaan jaksaisi tulla Leppäniemeen, — Kirsti saisi mennä yksin.
Ja hän lähtee yliskamariin pukeutumaan. Alkaa siellä hyräillä ja laulaa, karkoittaakseen kummallista levottomuutta, joka kasvaa hänessä vasten tahtoaan. Laulaa hajoittaakseen ajatuksiaan. Mutta laulu muodostuu samanlaiseksi kuin mieli-alakin. Mitään ei laula loppuun saakka, vaan katkaisee kesken, sovittaa välille pienen liverryksen ja jatkaa uudessa äänilajissa. Suunnaton varasto hänellä on lauluja, — vallattomia, nopeatahtisia ja pitkäveteisiä, kaikensävyisiä. Hän laulaa ne ilman sanoja tai sovittaa sanat, miten sattuu, — säkeen sieltä, toisen täältä, kaikki sekaisin.
Se levottomuus on vain kuin enne jostakin, mikä tuleva on. Se on vain airut, joka ilmoittaa seurueen lähestymisen. Jos tahtoisi, hän voisi kuin usvan läpi nähdä joukon ajatuksia ja tunteita, jotka ovat tulossa. Mutta hän ei tahdo ajatella. Sen vain tietää, että voisi sekä nauraa että itkeä yhtaikaa. Voisi toisena hetkenä tehdä jotain ihan päinvastaista kuin edellisenä. Voisi kieltää äsken lausumansa sanat ja väittää niitä vääriksi. Hän on joka hetki toinen. Hänen sielunsa on pienissä paloissa, joista jokainen liikkuu ja elää.
Heidän saapuessaan Leppäniemeen, istuvat kaikki jo katetun kahvipöydän ääressä verannalla. Hän kuulee professorin vanhanaikuisen kohteliaalla tavallaan esittävän: "Minulla on ilo tutustuttaa teidät toisiinne, — veljenpoikani, maisteri Airisto, — neiti Berg, nuori esilukijattareni, voisin sanoa." Ylös katsahtaessaan hän kohtaa saman hymyn, joka aamulla häntä oli suututtanut. Se näyttää kuuluvan noihin kasvoihin.
Hän istahtaa toiselle puolen pöytää suuren kukkalaitteen suojaan, joka varjoaa häntä kuin kilpi. Mutta siinä istuessa se kaikki hänessä alkaa.