On ihmisiä, jotka vaan vilahdukseltakin nähdessä tuntuvat tutuilta. Näkee heidät väentungoksessa, ja kun he ovat kadonneet ohitse, tekisi mieli juosta heidän jälkeensä ja kysyä, keitä he ovat. Eikä kuitenkaan osaa selittää, mikä heissä niin tutusti vaikuttaa. Se voi olla ainoastaan jossain pienessä liikkeessä, tavassa kohottaa olkapäitään tai käden puristuksessa, se voi olla satunnaisessa katseessa tai ilmeessä, joka kasvojen yli värähtää. Taikka sitten kokonaisuusvaikutus pakoittaa ajattelemaan, missä on sen ennen nähnyt, — puhetapa, koko olento, ryhti, — kaikki kuin varhemmin nähtyä.
Hän katselee vierasta koko ajan tämän keskustellessa professorin kanssa. Mutta itse kasvojen piirteissä ei ole mitään, mikä muistuttaisi ketään tuttua. Eivätkä ne kuitenkaan ole millään lailla omituiset, pikemmin voisi niitä sanoa tavallisiksi, ehkä epäkauniiksikin. Ainoastaan ilme niissä on omaa, jotain, mikä on erityistä juuri noille kasvoille. Niitten kulmikkaissa, jyrkissä piirteissä on jotain voimakasta ja suoraa. — Eikä ainoastaan kasvoissa, — samaa voimaa on koko olennossa, pienimmässäkin liikahduksessa ja kaikissa asennoissa, — tervettä jänterevoimaa ja sitten tahdonvoimaa, joka ikäänkuin on ottanut voiton edellisestä ja sitä hallitsee. Rajoissa pysytettyä, aikaisin taivutettua voimaa, joka ei ole tuhlautunut eikä hajautunut, vaan kasvanut korkoa korolle kuin säästetty pää-oma.
Ja hänen huomionsa kääntyy vieraan silmiin. Ne ovat ensi katsannolta kylmän harmaat, mutta jo toisena hetkenä sinertävät, ja kun luomet laskeutuvat alemmaksi, saavat ne omituisen, syvänsinisen vivahduksen. Valkuainen on hyvin vahva väriltään ja välähtelee.
Kuitenkin on se juuri tuo selväpiirteinen ja erikoinen ilme vieraan kasvoissa, joka hänestä tutulta tuntuu. On vaan mahdoton muistaa, ketä se mieleen johdattaa. Ikäänkuin jotain henkilöä, joka on ollut häntä lähellä. Ennenkin hän on tuntenut tuon saman luonteen painon.
Vasta kun vieras nousee ja hänen ohitseen verannan poikki kulkee, se hänelle yhtäkkiä selviää. Siinähän on jotain isästä, — niin, juuri isästä! Hän tulee niin iloiseksi keksinnöstään, että se häntä itseäänkin ihmetyttää. Hän voisi mennä tuon vieraan luo, puristaa hänen kättään ja kiittää häntä. Yhtäkkiä on kevyt hengittää ja helppo olla.
Hän alkaa kuunnella keskustelua, joka liikkuu valtiollisella alalla ja päivän kysymyksissä. Suurempia vastakohtia ei voisi ajatellakkaan kuin vanha professori ja hänen veljenpoikansa.
Professori lausuu mietteensä varovasti ja silitellysti, pieniin, säännöllisiin pykäliin jaettuina: ensiksi, toiseksi, — ja sitten lopuksi. Ei koskaan jyrkkää sanaa, ei kallistumista puolelle eikä toiselle. Kaikki mielipiteet hyvin seulottuja ja läpimietittyjä. Koristelee ja pyöristelee mielellään lauseitaan, puhuu pitkältä ja perinpohjaisesti, kuin valtiopäivillä seisoisi ja säätyjä tärkeästä asiasta vakuuttaa tahtoisi. Koko hänen puheensa muistuttaa vanhanaikuista, siroa menuettia, jossa sievästi sivuutetaan ja sulavasti käännähdetään.
Airisto sensijaan iskee johonkin yksityiseen sanaan ja kehittää siitä kokonaisen uuden suunnitelman. Suunnatessaan yhdellä käänteellä keskustelun uudelle tolalle, on hänessä haukkalintua, joka yhdellä siiven suhauksella kohottaa saaliinsa ylempiin ilmakerroksiin. Heittää rohkeita ajatuksia höyläämättömässä muodossa ja on melkein huolimaton lausetavoissaan. Monta kertaa luulisi hänen kuohahtavan yli äyräitten, mutta juuri samassa tuokiossa hän hillitseee itsensä, tempaa jo lentoon lasketut lauseensa kiinni kuin siivestä pidättäen ja alentaa äänensä.
Vanha rouva ei ota juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan askaroi koko ajan kahvipöydän ympärillä. Kuitenkin voi selvästi huomata, ettei häneltä yksikään sana mene hukkaan. Hän on kaikelle keskustelulle kuin hiljainen kaikupohja, jonka näennäisesti tasaiseen pintaan ääni moninkertaisena kertautuu. Senkautta että vain kuuntelee, saa hän ikäänkuin selvemmän yleissilmäyksen. Hän voisi keskustelun päätyttyä tehdä lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä on sanottu. Hymyilee toisinaan hyvästi ja hiljaisesti, nyykäyttää päätään miehelleen ja ohimennen taputtaa Airistoa rauhoittavasti olalle, — näyttääkseen, että ymmärtää kumpaakin. Ihailee nähtävästi heitä molempia. Kirsti tulee ajatelleeksi, että hän varmaan rakastaa miehensä veljenpoikaa kuin omaa lastaan.
Kun kahvit oli juotu, ehdoittaa professori pientä kävelymatkaa rannoille. Pikkutytöille, joitten mielestä tämä kaikki on ollut sietämättömän ikävää ja kiusallista, se kehoitus tulee kuin vapautus. He huo'ahtavat helpotuksesta ja nipistävät salaa toisiaan käsivarresta, jättäytyessään viimeisiksi.