Kirsti sensijaan on tahallaan lähtenyt edeltä. Tien ohessa kasvaa ruusupensas, joka on liiankin täynnä kukkia, niin että näyttää siltä, kuin eivät kaikki mahtuisikaan, vaan taistelisivat keskenään tilasta ja auringosta. Siinä on kukkia, jotka on kuperkeikkaa syösty alas ja nyt riippuvat maata kohti henkitoreissaan ilmaa tavottaen ja sydänlehdet repeytyneinä. Ja on toisia, jotka on tukahutettu muitten alle, taistelun tuoksinassa jalkoihin tallattu, ja joitten nuppu kellastuu ja mustuu tyvestä, ennenkuin ehtii puhjeta.
Kirsti valitsee yhden päivänpuoleisista, jotka ovat imeneet itsensä täyteen tuoksua ja väriä. Taittaa sen kuin sattumalta ja kuin sattumalta sen hiuksiinsa kiinnittää, melkein huolimattomasti. Se jää vapaana riippumaan, aivankuin olisi sen tuuli tuonut, tai kuin olisi hän maannut ruusupensaan juurella, ja se siitä suoraan hiuksille pudonnut. Mutta itse hän tietää ajattelevansa vierasta sitä pannessaan. Ja kun hän hetkeksi pysähtyy siinä, missä tie sukeltaa vainioitten väliin, ja kun hän epäröiden katselee ympärilleen, tietää hän odottavansa, että vieras hänet ehättäisi ja yhtyisi seuraan. Ja kun tämä todella saavuttaa kiinni ja jää rinnalle kulkemaan, tietää hän, että olisi tuntenut pettymystä, jos vieras toisin olisi tehnyt.
Olki vainioilla on voimakasta ja tiheää ja jo aikoja sitten yli miehen mitan ylennyttä, ja se lainehtii tasaisesti kuin aallokko. On kuin kävelisi meren pohjaa pitkin, jossa vesi väistyen kahtia jakautuu. Tiessä on syvät uurteet raskaitten vankkurien jäljeltä. Toisin paikoin on eilinen sade lyönyt lakoon viljan, ja jo iltateloilleen tyyntyvä tuuli kohottelee turhaan märkiä varsia jaksamatta niitä pystyyn nostaa.
Jälleen on Kirstin mieli tulvillaan sitä aamuista, ajattelematonta iloa, jolla ei ole mitään päämäärää, vaan joka hymyillen hapuilee eteenpäin. Hänellä on jotain itsetiedotonta kaikissa liikkeissään, siinä tavassa, millä hameitaan kannattaa ja millä antaa itseään auttaa ojan yli. Jotain kepeätä, luonnollista keikailua jokaisessa pienessä huudahduksessa ja jokaisessa kasvojen vaihtelevassa väreessä. Se voisi kaikki olla tehtyä ja tarkoitettua, mutta ei ole sitä; kaikki on vaan heijastusta samasta käsittämättömästä ilon tunteesta.
Mutta kun vieras koko ajan pysyy totisena, alkaa se häneenkin vaikuttaa. Sitäpaitsi katselee vieras häntä herkeämättä. Eikä tyydy katsomaan kuten tavallisesti katsotaan, vaan tuntuu siltä, kuin tahtoisi nähdä hänen lävitseen. Se katse on kirkas ja terävä kuin luonnontutkijan neula, joka paloittelee koe-esineensä. Se tekee hänet melkein araksi. Tahtoisi mennä piiloon sen edestä ja kysyä, millä oikeudella se hänen ajatuksiaan lukee. Koko hänen itsesäilytysvaistonsa herää siitä katseesta, jolta ei mikään näy voivan pysyä salassa.
Kuitenkaan hän ei hetkeäkään ole varma siitä, millä lailla se katse häntä arvostelee, pilkkaako se ja huvikseenko tutkii vai hyväileekö se häntä.
Airisto taittaa tienpuolesta pari raskasta ruistähkää, jotka notkistuvat omaa painoaan ikäänkuin jo sirpin alla, ja pistää varret hampaittensa väliin.
"Näettekös, neiti", hän sanoo, "näin tekee oikea talonisäntä, kun palaa peltojaan katselemasta. Tai sitten hieroo tähkistä jyvät irti kämmeniensä välissä, — katsokaa näin, — kaataa niitä kourasta kouraan ja puhaltelee, kunnes jyvät seuloutuvat selviksi, — katselee ja tunnustelee."
"Voitteko ajatella", hän jatkaa, "minulla on oikein tulevaisuuden unelmana kerran asettua vakinaisesti maalle asumaan. Iso-isäni oli talonpoika, — sitä mahtaa olla veressä, — maa vetää niin kummasti puoleensa. Ikäänkuin kaikki elämä olisi tuollaisessa mustassa mullassa."
Hän potkaisee saappaankärjellään pellonviertä, niin että multa irtautuu. Hän ei olisi tarvinnut kertoa polveutuvansa talonpojasta, sinä hetkenä se oli hänessä ihan silmiinpistävää. Kuka tahansa sen olisi voinut sanoa. Sen näki heti hartioitten raskaasta ryhdistä.