"Kuitenkin nyt teette työtä ihan toiseen suuntaan", huomauttaa Kirsti.
"Niin teen!" hän vastaa hymyillen. "Kaivan kirjastojen tomua kuin paras kirjatoukka."
Hän ripoittelee jyviä yksitellen sormiensa lomitse maahan.
"Mutta näettekö, se, jonka veressä on talonpoikaa, se pysyy aina osaksi talonpoikana. Ei koskaan oikein voi tottua kaupunkeihin, — ne käyvät ikäviksi, koska aina tietää, mitä seuraavan kulman takana on: suora, sileä katu. Ei mitään yllätyksiä eikä hämmästyksiä."
Hän innostuu puhumaan suurella varmuudella, joka ei odotakkaan vastaväitteitä. Katsoo Kirstiin koko ajan, ikäänkuin vaatisi, että tämä hyväksyisi hänen jokaisen mielipiteensä. Aivankuin olisi itsestään selvää, että Kirsti ajattelee juuri niinkuin hänkin.
Hänessä herättävät suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä kaikki nuo suurkaupunkien tyypit, hän sanoo. Sekä loppuun imetyt, nälistyneet työmiehet että hienoston naiset, jotka kuristavat luonnottomiksi vyötäisensä ja luulevat olevansa oikeutetut vapautumaan sukupuolensa velvollisuuksista. Viimeisiin sanoihin hän panee erityistä painoa. "Katsokaa vaan niitä ihmisiä siellä", hän jatkaa. "Sellaisia kalpeita, turmeltuneita kasvoja, — vinoja vartaloita ja raajarikkoisia jäseniä, — tylsistyneitä tai nautinnonhimosta palavia ilmeitä. Kuin joukko vaivaiskoivuja, jotka eivät jaksa kohota puhtaaseen ilmaan, vaan matelevat maata pitkin."
"Muistan", hän jatkaa, — "kuinka tuli jossain maailman kaupungissa keskellä ihmisvilskettä vastaani pieni poika, hartiakas, tanakka nulikka, — posket pakkasen puremina. Niin huoletonna kulki, kuin olisi yksin tyhjää katua astunut ja veti iloista säveltä oikein sydämen kyllyydestä. Jotain niin uskomattoman hupaista ja elämän tervettä siinä pojassa. Olisi, tiedättekö, tehnyt mieli nostaa hänet hartioilleen ja näyttää kaikelle kansalle: 'Tuollainen kun olisi maanne toivo!'"
Kirsti on koko ajan kuunnellut äänetönnä ja astellut vähän pää alaspäin, niin että irrallaan riippuva ruusu melkein kaulaa koskettaa. Kuitenkin hän on koko ajan etsinyt sanaa, johon voisi tarttua kiinni. Oikein odottaa hetkeä, jolloin pääsisi puhumaan. Täynnä vastustushalua hän on. Ei vieraan mielipiteitä kohtaan, ne ovat päinvastoin melkein samoja, kuin mitä tämä lähellä luontoa eletty kesä hänessä on herättänyt. Mutta se varmuus ja vakuuttava voima, jolla hän ne lausuu, kiusaa häntä. Siinä on lähellä häntä voimaa, joka on hänen omaansa suurempi. Ja se alkaa kasvaa hänen ylitsensä.
Sitä voimaa vastaan hän alkaa taistella. Kun hän suurella innolla alkaa puolustaa kaupunkilaiselämää, puolustaa hän oikeastaan itseään. Innostuu niin, että käy lyhyeksi ja jyrkäksi, liioitellen ja väärennellen omia mielipiteitään… Hän ei oikeastaan lainkaan ajattele siten, mutta hänen täytyy se siten sanoa. Itsensä tähden. Hänen täytyy heittää vieraalle sana sanasta ja vaikka loukatakin häntä. Hän taistelee kuin henkensä edestä.
Sillä jos hän tuumankaan antaa myöten, lähenee samassa kaikki se, mikä tulossa on ja kietoo hänet yhä pienempään piiriin. Hän on kuin antaumaisillaan umpisokkeloon, josta ei pääse pois. Sillä tämä ei ole taistelua eri mielipiteitten välillä, eikä se oikeastaan koske sitä asiaa, mistä on puhe. Se on salaista voimien koittelua: joko sinä tai minä.