He ovat tulleet rantatielle, johon järvi vilahtaa harvasta lepikosta kuin kehysten välitse. Silloin hän vasta huomaa, kuinka kauas ohitse he puhellessaan ovat kulkeneet toisista. Ja samalla hän hervahtaa väsyneeksi ja alakuloiseksi.
"Toiset ovat pysähtyneet kivikkoniemeen", hän sanoo jääden seisomaan. "Kuuletteko, he huhuilevat meille. Täällä on mainio kaiku", hän sanoo vielä jotain lisätäkseen.
Mutta juuri kun hän aikoo kääntyä, tarttuu hänen pitsikauluksensa rantakoivun riippuoksaan. Airisto kumartuu heti sitä päästämään. Mutta hän ei saa sitä paikalla irti, koivun rosoiset oksat pitelevät hienoa kudosta kuin hakaset, ja se uhkaa repeytyä. Hän haparoi varovasti ja irroittelee yksityisiä lankoja kerrallaan, ja tahtomattaan koskettaa hänen kätensä tytön paljasta kaulaa. Se kosketus saa Kirstin värähtämään ja kääntämään päätään hiukan taaksepäin.
Silloin hän näkee, että Airisto taas häntä katselee. Ja sensijaan, että katsoisi pois, hänkin jää katsomaan tätä silmiin.
Ei hän tiedä, mitä heidän välillään sinä hetkenä tapahtuu, se on lyhyt kuin silmänräpäys ja seuraavassa sekunnissa on kaikki entisellään. Mutta hänessä kuohahtaa yhtäkkiä riemuitsevaa iloa. Häneen on yhtenä hetkenä tullut jotain lisäksi, ikäänkuin jotain olisi heitetty hänen sieluunsa, ja siellä heti juurtunut ja alkanut kasvaa. "Tietääkö hänkin siitä?" vilahtaa hänen mielessään. "Se ei ole saanut alkuaan minussa", hän heti senjälkeen ajattelee, — "se on tullut ulkoapäin. Hän heitti sen sieluuni. Se on syttynyt hänessä ennen, hänen on täytynyt se ensin ajatella." Mutta hän ei kehitä ajatusta loppuun saakka eikä kysy, mikä se on, joka hänessä on alkanut elää.
He puhuvat paljon, molemmat kuin hämillä-oloa peittääkseen, mutta jäljestäpäin hän ei lainkaan muista mistä, varmaan aivan jokapäiväisistä asioista. Se on hänelle yhdentekevää, jokaisella sanalla on kuitenkin ihan toinen merkitys. Koko ajan he tarkoittavat toista, mitä sanovat. Jokainen sana on vaan kotelo tunteelle, joka siinä kolkuttaa kuin lentoon haluava perhonen. Ja se riemu heissä on aivan rajatonta. He voisivat ottaa toisiaan kädestä kiinni ja lähteä juoksemaan pitkin tietä vallattomina kuin lapset.
Sinä iltana Kirsti on itselleen outo ja uusi. Kun hän astuu yliskamariin vieviä portaita myöten, pakoittavat ajatukset hänen päässään, ajelevat toinen toistaan yhtenä sekasortona. Yhtä ja samaa kehää kiertävät, sen piiristä pääsemättä.
Hänen täytyy hetkeksi nojautua kaidepuuhun, ummistaa silmänsä ja hymyillä. "Kuinka hän oli pitkä", hän ajattelee oikein koulutyttömäisesti, "minun täytyi katsoa ylöspäin, kun tahdoin nähdä häntä silmiin, ja kun hän puheli kanssani, kumartui hän aina hiukan."
Riisuuntuessaan hän jää pitkäksi aikaa istumaan vuoteensa laidalle.
"Mitä minä oikeastaan hänestä tiedän", hän ajattelee. "En mitään, en kerrassaan mitään. Näin hänet tänään ensi kertaa."