"En tiedä, millainen hän on, mutta tiedän, miten hän minuun vaikuttaa.
Niin se on", hän ajattelee.
Alakerrasta kuuluu hitaita, tasaisia askeleita, — äiti kävelee huoneessaan. Hänen on tapana aina iltasin siten kävellä, kulmasta kulmaan, yhä edestakaisin, lukemattomia kertoja. Ja kulkiessaan hyräillä jotain virren säveltä, äänellä, josta sointu on hiotunut pois ja joka yhtämittaa särkyy.
Kirsti siinä vuoteen laidalla istuessaan pyyhkäisee kädellään otsaansa. Hän alkaa ajatella entistä elämäänsä, — sitä lyhyttä aikaa, joka mahtui kahdenkymmenenyhden vuoden kehyksiin.
"Kaikkea minulla on ollut elämässä", hän ajattelee, "iloa ja surua, sairautta, ystävyyttä, — rakkauttakin, — kaikkea sitä, mikä kehittää luonnetta. Ainoastaan voima on puuttunut, — se ei koskaan ole ollut edustettuna. Se voima, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni naiseksi."
Hän istuu siinä hyvin kauan.
Mutta yöllä hän näkee unta seisovansa porraspuulla vierasta vastapäätä. Molemmat tahtoisivat yli, vaan puu on kapea, ei kumpikaan voi väistää. Eivät pääse toistensa ohi. Heidän täytyy vaan seisoa ja katsella toisiaan. Mutta yhtäkkiä vieras tarttuu häntä vyötäisistä ja kantaa toiselle rannalle, ennenkuin hän ehtii edes huutaakaan.
4.
Seuraava aamu on täynnä aurinkoa. Mutta se ei ole kevätkesän epätasaista päivänpaistetta, joka leikkii ja hyppelee ja syöksee terävät, vähän vinot säteensä kuin säilät maan routaiseen sydämeen. Keskikesän aurinko on kuin tuhlaava tulva, joka tasaisesti vyöryy yli lämmenneen maan. Siinä ei ole mitään taistelua, ei mitään vastarintaa, se on täyttä omistuksen onnea. Mutta sydänsuven suuri hiljaisuus on vain luomistyön yli heitetty verho. Sen alla tykyttää elämä.
Se auringonpaiste on kerrassaan soentaa silmät. Sillä sitä ei tulvi ainoastaan taivaalta, järvi kuvastaa sitä kuin kirkkaaksi tahkottu kilpi, ja maa heijastaa sitä joka hiekkajyvässään. Rantahonkien kyljet paistavat punaisina, ja pihka pusertuu niistä, hyytyen kellanruskeaksi kuin merenvaha. Niemen toisella puolen uurtuvaan poukamaan on etäisiltä rannoilta ajautunut tukkilautta. Tukit uiskentelevat hyvässä sovussa, toisissaan kiinni; ne ovat vanhoja, kunnon veikkoja, jotka vaan leikillä toisiaan silloin tällöin työntäisevät ja pyrkivät vierustoverin olkapäille.
Kirsti on edeltäpäin tullut rantaan, kantaen suurta sankakoria, josta kahvipannun ruskea kuparikansi välkähtää. He olivat eilen sopineet yhteisestä huvimatkasta läheiseen saareen, ja suurella vaivalla hän oli saanut äidinkin houkutelluksi mukaan.