Hän varjostaa kädellä silmiään, tuskin voiden nähdä eteenpäin. Aika käy odottaessa pitkäksi, ja hän lyhentää sitä ajamalla veden pois veneestä suurella äyskärillä, joka on yhdestä ainoasta puunkappaleesta koverrettu. Sitten pyyhkäisee laidat ja penkit kuiviksi vaaterievulla. Ja kun ei vieläkään ketään kuulu, alkaa huvitteleida heittelemällä kiviä korkealle ilmaan, niin että ne veteen pudotessa menevät umpilukkoon, sihahtavat pohjaan loiskahtamatta ja vedenkalvoa rikkomatta.
Hän ei voi löytää itsessään mitään levottomuutta eikä jännitystä. Eiliset, toisiaan takaa-ajavat tunnelmat ovat asettuneet suureksi, rikkomattomaksi rauhaksi. Mutta se rauha on sydänsuven, joka kuin hetkiseksi pysähtyy kuuntelemaan omain elinnesteittensä nousua. Se on odotusta, joka on niin kiihkeä, että se henkeään pidättää. Se on odotusta, jonka olemassa-olo jo semmoisenaan on suuri runo.
Hän on niin onnellinen, että tuntuu, kuin ei mitään enään tarvitsisi. Hän voisi mennä metsään ja unohtua sinne sammaleille tuntikausiksi tuijottamaan ilmaan. Hän voisi olla yksin koko päivän ja elää siitä ihmeellisestä ilosta itsessään.
Kaikki saapuvat kuitenkin vähitellen, ja vene työnnetään vesille. Ihan kuin itsestään on selvää, että vanha rouva heti ottaa suojiinsa Kirstin äidin. Kirstin täytyy häntä katsellessa ajatella, kuinka sääli on, ettei hänelle omia lapsia ole suotu. Sillä hänessä on jotain kantaäitiä, jotain yleistä, suuripiirteistä äitiyttä, täynnä suojelevaa hellyyttä.
Vanha professori pitää perää, ja keskituhdolla soutavat pikkutytöt, yhtämittaa joutuen epätahtiin ja syyttäen siitä toisiaan. Keulaparia hoitaa Airisto, joka on vaihtanut olkihattunsa pehmeään, lyhytlippaiseen urheilulakkiin ja kursailematta heittänyt takin yltään.
Kirstillä on paikka keulassa, ja kun ei ole muuta tekemistä, hän antaa kätensä toisinaan viistää vedessä, joka soluu ja pakenee sormien lomitse. Pikkutyttöjen huudahdukset ja tukahutetut nauruntyrskäykset, professorin hidas, opettava puhe ja äidin hento, valittava ääni sekaantuvat hänen korvissaan ja unohtuvat. Hän katselee yhtämittaa Airistoa, joka soutaa selin häneen.
"Hän on minulle selväpiirteinen, niinkuin lapsuudesta saakka olisin hänet tuntenut", hän ajattelee, — "en voi erehtyä mistään, kaikki tiedän jo edeltäpäin. Ei voisi hän kertoa minulle mitään itsestään, joka kummastuttaisi. Ihmisessä on voimia kätkössä, joista heillä ei ole aavistustakaan. Mutta mistähän minä otin tämän tarkkanäköisyyden?"
"Hänellä on synkkä piirre kasvoissa", hän jatkaa ajatuksiaan, "syvä uurre silmien välissä. Ei se ole siinä alkujaan ollut, hitaasti se on siihen kaivertunut. Ehkä voisi sen silittää pois pehmeällä kädellä. Niin, sen voisi varmaankin", hän iloitsee itsekseen.
"Hänellä on kiivas luonne, muuten ei valkuainen silmissä niin välkähtäisi. Kun hän on jostain pahoillaan, hän alkaa räpytellä silmiään. Liian paljon voimaa hänessä on, ja se on varmaan monta kertaa tunkeutunut esiin. Silloin hän on lyönyt ja huitonut ympärilleen."
Hän katsoo yhä Airistoon ja näkee hänet yhä selvemmin ja selvemmin.