"Elämä on lyönyt häntä takasin", hän jatkaa ajatuksiaan. "Se lyö aina, se ei kärsi sitä, että muutamat ihmiset tahtovat enemmän tilaa kuin mitä heille on määrätty. Ensin hän vuosi verta ja huusi ääneensä, mutta sitten tottui, antoi kuoren kasvaa kovaksi eikä enään helpolla haavoittunut. Niin, juuri sellainen hän on. Mutta kuinka minä sen tiedän?" kysyy hän ja tuntee, kuinka riemu särkee sulut ja padot.
"Rakastan häntä, — siksi sen tiedän", hän ajattelee. "Siitä se tarkkanäköisyys." Ja ne sanat alkavat soida hänessä niin voimakkaina, että sydän tulee siitä kuin liian ahtaaksi. Se tunne tahtoisi ylistää ääneensä olemassa-olonsa onnea.
Vene on liukunut saaren rantaan, varovasti, pitkin kapeaa väylää, jonka molemminpuolin airo kalahtaa kiviin.
Se on harvametsäinen, aurinkoinen saari, jossa jalka uppoaa syvälle karkeaan, kovasyiseen saraheinään ja kukkivaan kanervikkoon. Niemellä on suurista kivistä koottu tulisija, joka on jäänyt sinne yöllisten kalastajain jäljeltä. Kivet ovat mustuneet ja nokiset, ja maa ympärillä korventunut ja paljas.
Kivien väliin tehty tuli nielee nopeasti keveät lastut ja sytykkeet ja käärii mustaan nokiharsoon pannun kirkkaan kyljen. Vesi alkaa porista kodikkaasti, aivankuin puoli-ääneen jotain hauskaa salaisuutta kertoen, ja kahvin haju tuoksahtaa raollaan olevasta kannesta. Kirsti on polvillaan maassa, vahva puunoksa kädessä, valmiina minä hetkenä hyvänsä nostamaan pannun pois tulelta, ennenkuin se ennättää yli kiehahtamaan. Liekki lyö hänelle vasten kasvoja, jotka hehkuvat ja punoittavat kuumuudesta ja savun ja katajan katku tunkeutuu kurkkuun. Mutta hän hymyilee hyvillä mielin ja pyyhkäisee tuontuostakin hiuksia otsaltaan.
Professori on löytänyt istuinsijakseen matalan kannon ja sille mukavasti asettunut, ensin koputeltuaan sitä kepillään joka puolelta. Airisto on päässyt täydellisesti pikkutyttöjen suosioon tekemällä heille pari tuohista rantakoivusta, ja nyt hänen täytyy auttaa heitä vadelmien poimimisessa, joita kasvaa saaren kivikoissa. Ja joka kerta kun he ovat poistuneet näkyvistä, kertoilee vanha rouva puoli-ääneen äidille Airistosta. Hän — Pentti — on ollut melkein kuin heidän oma poikansa, hän sanoo. Olivat toivoneet hänestä pappia tai ainakin teoloogia, mutta siitä ei ollut puhettakaan. Hyvä, kun hänet ylipäänsä lukemaan sai, koulun keskiluokilla hän oli alkanut väittää olevansa luotu talonpojaksi. Sen muka näki siitäkin, että hänellä oli niin suuret kädet. Mutta yliopistossa hän kiintyi tutkimaan suomensukuisia kieliä, ja niistä paraikaa väitöskirjaansakin valmisteli. Talvella väittelisi tohtoriksi, ja hänellä olisi tulevaisuus edessä, sanottiin. Mutta sitä sanoessaan pudistaa vanha rouva samalla arvelevasti päätään. Sillä asia oli niin, ettei siitä pojasta koskaan voinut olla oikein varma. Hän voisi yhtäkkiä heittää kaikki, kuten pari vuotta sitten, lähtiessään yhtäkkiä moneksi kuukaudeksi matkoille kellekään siitä edeltäpäin ilmoittamatta.
Kirsti on nostanut pannun tulelta ja asettelee kahvikuppeja valkoiselle maahan levitetylle liinalle. Hän on polvillaan ja pää alaspäin, niin ettei kasvoja näy.
"Nuo ovat vaan ulkopiirteitä", hän ajattelee, "ja oikeastaan, vaikken niitä tietäisikään, olisi se melkein yhdentekevää."
Hän katselee järvelle kädellä silmiään varjostaen. Rantaa lähenee kaksi vesilintua; ne uivat huoletonna ja pahaa aavistamatta. Yhtäkkiä kuuluu vihellys, ensin hiljainen, sitten kova ja kimeä. Linnut ovat keskeyttäneet uintinsa ja puoliksi käännähtäneet; ne näyttävät kuuntelevan ja vainuavan ja kurottelevan pitkiä, taipuvia kaulojaan joka ilman suunnalle. Vielä pitkä vihellys, ja ne nuolen nopeudella uivat pari kivenheittoa ulapalle päin ja silmänräpäyksessä sukeltavat näkymättömiin.
"Miksi te peloititte niitä", hän kysyy Airistolta, joka seisoo vähän edempänä, harmaa matkavaippa yli olan heitettynä.