Airisto naurahtaa. "Muuten vaan, minua huvitti nähdä, miten ne menettelisivät. Sehän oli koko pikku näytelmä."
"Tarkastan usein eläimiä, löytääkseni niistä piirteitä ihmisistä", hän jatkaa. "Esimerkiksi rantakalat, — oletteko sattunut niitä tutkimaan? Niissä on kaikki neljä eri luonnonlaatua edustettuina. Salakka, — se on vesien sangviinikko, — rakastaa päivänpaisteisia pintavesiä ja suuria, iloisia parvia, — syöttiinkin tarttuu kuin leikillä vain, kuljettelee muassaan pitkät matkat. Ahven on oikea melankoolikko, ylpeä ja yksinäinen, — uipi erakkona mutaisia syvänteitä ja nielaisee syötin yhdellä kertaa, — koukkuineen päivineen."
"Onko teillä siinä joukossa koleerikkokin?"
"On toki, — särki, tiedättehän, — sen tuntee heti koleerikoksi punaisista, vihaisista silmistä ja jyrkistä, voimakkaista liikkeistä. — Ja lopuksi kiiski, joka filosoofin tyyneydellä tarttuu koukkuun, — ja ilman vastaanpanoa ja melua antaa vetää itsensä maalle, — täysi flegmaatikko, kohtaloonuskoja."
Kahvit juotua saa jompikumpi pikkutytöistä hyvän tuuman, että kohotettaisiin kokko rannalle. He ryhtyvät heti täyteen puuhaan ja alkavat katkoa katajia esiliinalla oksista kiinni pitäen. Mutta samalla he katsovat kysyvästi Airistoon, — hänen pitää sanoa ratkaiseva sana.
Airisto on noussut seisomaan ja tarkkaa tuulen suuntaa.
"Miksi ei", hän sanoo vihdoin, — "mutta emme me tästä saaresta kyllin kuivia puita saa. — Täytyy tuoda veneellä salmen tuolta puolen", hän yhtäkkiä jatkaa päättävästi. "Te tulette mukaan, Kirsti neiti, — minä soudan." Kirsti ei yritäkkään panna vastaan, siinä käskemään tottuneessa äänessä ja puhetavassa on jotain, mikä ehdottomasti panee tottelemaan. Saaret eroittaa toisistaan ainoastaan kapea salmi, jonka keskellä on suuri kivi. Kirsti istuu kokassa, ja Airisto meloo venettä eteenpäin.
Toisen saaren on kymmenkunta vuotta sitten kulo polttanut maan tasalle. Ja kun maa jälleen alkoi työntää korsia ja kasvia tuhasta, oli sillä niin suunnaton kiire, ettei se ollenkaan ehtinyt niitä järjestää eikä laskea, kuinka monelle ravintoa riittäisi. Se vaan kehitti ilman eroitusta kaikki siemenet, mitkä tuuli toi tuhkaan. Ja siitä oli syntynyt suuri epäjärjestys ja pensaikko niin tiheä, että tuskin päivänsäde läpi pääsi. Eikä yhdellekään puulle ole tarpeeksi ilmaa eikä mehua, sentähden ne jäävät matalaksi ryteiköksi, ja entisten honkien sijalla kasvaa nälkäisen näköisiä näreitä, jotka paljoudellaan koittavat peittää köyhyyttään. Rannalla on kuivia, kaatuneita puita huiskin haiskin, vielä puoleksi hiiltyneitä palon jäljeltä.
He ryhtyvät nopeasti työhön, Kirsti kantaen risuja ja pieniä oksia sylin täydeltä, Airisto olallaan kokonaisia puunrunkoja. Joka kerta sattuessaan vastakkain he hymyilevät toisilleen. Siinä hymyssä on aina ensin kuin pikkuinen kysymys ja sitten vastaus, ja lopuksi täytyy heidän vielä hymyillä osoittaakseen, että ovat toisensa ymmärtäneet. Kirstin valkoinen pusero on nokeutunut, ja kädet pihkasta tahmaiset. Airisto on työntänyt lakkinsa niskaan, ja sen alta valahtaa otsalle hiestä märkä tukka.
Siinä kaikessa ei ole mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta, se on ainoastaan ja yksinomaan nykyisyyttä. Se on jotain jo itsessään, eikä sillä ole siteitä yhtäänne eikä toisaanne. Se on joka hetki juuri sitä, mitä se näyttää olevan.