Sillä siihen ei osaa toivoa mitään kehitystä. Kirsti ei edes voi ajatella, mihin se kaikki johtaa, mikä huomenna on tuleva, se on hänelle yhdentekevä. Hän ei tahdo eikä tarvitse sitä miettiä. Se on virta, joka kuljettaa eteenpäin, ilman että tulee ajatelleeksi sillä löytyvän laskukohdan.

Mutta sen hän tietää, että näin juuri sen soisi kestävän. Näin juuri, herkkänä ja hienona, ilman muotoa ja sanoja. Ikäänkuin tuoksuna, joka ilmassa leijailee ja on liian haihtuvaa, jotta sitä voisi koota. Tahtoisi pitää kiinni jokaisesta hetkestä, rukoilla niitä viipymään ja vartomaan. "En koskaan enään elä samaa kuin nyt", hän ajattelee. "En koskaan tule tuntemaan samalla tavalla."

Vene on parilla voimakkaalla työnnähdyksellä jälleen toisen saaren hietamatalikolla. Airisto hyppää nopeasti veteen pitkävartisissa saappaissaan ja vetää sen lastineen päivineen kuivalle. Pikkutytöt ovat jo odottamassa katajakimppuineen ja juoksentelevat malttamattomina rannalla. Kokon rakentaminen ei kestä kauan, se on tehty muutamassa hetkessä. Hiekkaan pystytetään pitkä riuku ja sen ympärille tueksi vahvimmat puut; välit täytetään risuilla ja katajilla. Kun se on valmis, virittää Airisto tulen.

Se syttyy hitaasti, ja ensin muistuttaa kokko suurta lyhtyä, josta tuli tuikkii. Mutta yhtäkkiä hulmahtaa liekki ahneena aaltona sen yläpäästä, ja silloin se on pienen, tulta syöksevän vuoren näköinen. Ja vielä kerran se muuttaa muotoaan; kun tuet luhistuvat kokoon, ja katajat räiskyen ja rätisten syttyvät, on se yhtenä ainoana, soihduntapaisena ilotulituksena. Ilma ympärillä käy polttavan kuumaksi, savu luo veteen varjot, ja liekki taittuu sen kalvoon pitkänä, punaisena juovana. Kalat uivat parvittain lähemmäksi ja loiskahuttavat vettä evillään.

Airisto on levittänyt matkavaippansa kivelle Kirstin istuinsijaksi, ja seisoen kasvot puoliksi tuleen päin, hän kertoo samasta vaipasta. Se on hänen uskollinen toverinsa, hän sanoo, ja jos elotonta kappaletta voi sanoa ystäväksi, niin se varmaan on sitä. Se on seurannut häntä matkoilla kolmessa maanosassa, ja on aivan uskomatonta, mihin kaikkeen se kelpasi. Sillä saattoi suojata itseään sateelta ja kylmältä ja yöllä käyttää peitteenä, — ikkunaan sen voi ripustaa liikaa valoa vastaan, ja oli se ollut vuoteenakin. Sillä hän oli maannut monta kertaa taivasalla siihen kääriytyneenä. Juuri siksi, että se jo oli vähän kulunut, hän sitä aina kuljetti mukanaan. Se oli koiteltu ystävä.

Kirsti siinä istuessaan ymmärtää, että Airisto tahtoisi kertoa itsestään. Hän oli aloittanut puhua vaipasta voidakseen johtaa puheen itseensä. Mutta Kirstin tekisi mieli sanoa hänelle tietävänsä jo kaikki edeltäpäin. Airiston ei tarvitsisi muuta kuin hiukan hymyillä hänelle, niin hän jo tietäisi kaikki. Hän tahtoisi sanoa, ettei siihen mitään sanoja tarvita. Se olisi kauniimpaa ilman sanoja.

Mutta Airisto alkaa hänelle kertoa. Kysyy, missä tarkoituksessa Kirsti luulee ihmisten yleensä matkustelevan. Aikaa tappaakseen ja rahaa hävittääkseenkö vai oppiakseen ja kehittyäkseen kenties? Ja oliko Kirsti kuullut siitä, että voi matkustaa itseään pakoon? Sekin oli näet yksi tapa matkustaa. Rientää maasta maahan kuin vaeltava juutalainen, ainoastaan päästäkseen siitä hyvästä herrasmiehestä, jolla on samanlainen palttoo ja takki ja keppi, kuin mitä itse käyttää, — ja joka kohteliaasti kumartaa: tässä nyt ollaan, veliseni! Sitä matkustuslajia hän oli vähän kokenut, hän sanoo.

Koko ajan hän on puhunut tavallisella seurustelu-äänellä, mutta nyt alentaa äänensä, aivankuin tahtoisi sanoa, että se on ainoastaan Kirstiä varten.

Kysyy, miltä Kirsti luulee sen tuntuvan, kun jo toivoo seuralaisestaaan vapaaksi päässeensä, ja että se jo jäi sinne tai tuonne meren pohjaan taikka vaikkapa hotelliin. Mutta heti kun alkaa pakata esiin kapineitaan matkalaukusta, niin sekin jo pistää ikävystyneen naamansa kauluksien ja liinavaatteiden ja matkamuistojen lomasta. Se on kuin kuvajainen, joka lyhdyn kohdalla katoaa, sitten heti jälleen ilmestyäkseen. Ei muuta kuin: terve, vanha veikko!

Hän kysyy, voiko Kirsti sellaista käsittää, mutta Kirsti ei vastaa, ainoastaan hiukan taivuttaa päätään. Ja sitten katsoo Airistoon kirkkain silmin. Hän voisi puolestaan myös kertoa tälle, voisi sanoa syyn, miksi Airisto itseään pakoon matkusti. Ja voisi silittää hänen kättään ja sanoa tietävänsä varmaan, ettei hän enään siten lähtisi. Mutta hän ei sano eikä tee mitään, ainoastaan katsoo ja silmillään hymyilee.