Ja hän käsittää, ettei koskaan tähän saakka ole ollut nuori. Tänä hetkenä se hänelle selviää. Hän on ollut osaksi lapsi, — raju ja haaveksiva samalla kertaa, — ja osaksi vanha, järkevä nainen. Nuori tyttö hän ei koskaan ole ollut.
Mutta nuoruus, — se on sitä, mitä hän tällä hetkellä tuntee. Se on koko olennon ojentautuminen kohti jotain suurta ja tuntematonta. Se on sitä, mikä hänessä nyt kukoistaa kuin arat, vaaleat, hienolemuiset kukat. Kun päivänvalo niihin sattuisi, putoisivat heti terälehdet, ja ne tekisivät hedelmää… Hänestä tulisi myös kerran täysi nainen, jonka rakkaus olisi kuumaa ja raskasta, koska sitä edesvastaus painaa. Mutta se aika on kaukana, eikä hän tahdo sitä herättää. Sillä nyt hän on nuori, — ja nuoruus on hänen, välitön, luottava, kepeäkenkäinen nuoruus, joka kysymättä uskoo ja toivoo kaikki…
Kokko hietikolla on vähitellen kaatunut ja sulanut suureksi tuhkakasaksi, ja silloin tällöin lieskahtava liekki häviää auringon paisteesen kuin pisara mereen. Yöllä se vielä kauan tuikehtisi, mutta nyt sitä tuskin huomaa.
Ja savun läpi, joka valkeana huuruna sihahtaa ilmaan, joka kerta kun pikkutytöt heittävät kimpun katajia sammuvaan tuleen, Kirsti on näkevinään, että äiti istuu häntä katsellen. Tuntuu, kuin olisi äiti jo kauan aikaa siten istunut. Ja äidillä on omituinen, hajamielinen ilme kasvoissa ja pieni, sisäänpäin kääntynyt hymy suupielissä.
Kirsti tulee ajatelleeksi, että äiti ehkä on huomannut saman kuin hänkin, kuinka suuresti Airisto muistuttaa isää. Varmaan on äidin se täytynyt huomata. Ja nyt hän ehkä istuu tuossa ja muistelee menneitä.
Se ajatus tulee hänelle myös myöhään saman päivän illalla, kun äiti äkki-arvaamatta tulee hänen huoneeseensa. Hän on seisonut kauan avoimen ikkunan ääressä ja katsellut maisemaa, joka hohtaa kastetta ja kirkkautta, ikäänkuin tahtoisi sen sieluunsa siirtää ja yksityiskohtia myöten muistiinsa painaa. Eikä kääntynyt edes, kun kuulee lukon kiertyvän ja oven avautuvan. Vasta kun käsi laskeutuu hänen olkapäälleen, hän heikosti värähtää ja kääntää tulijaan suuret, loistavat silmät.
Äiti se siinä seisoo, hiivittyään huoneen poikki pienin, varovaisin askelin. Hänen hento vartalonsa näyttää puolihämärässä melkein tyttömäiseltä, ja ilme hänen pienissä kasvoissaan on melkein arka.
"Sinä voit vilustua, Kirsti!" hän sanoo hiljaisella äänellä.
Kirsti katsoo äitiin, ikäänkuin tämä olisi hyvin kaukana. Tuskin käsittää, mitä äiti sanoo.
Äiti sulkee ikkunan ja vetää eteen valkeat verhot. "Kas noin", hän sanoo. "Minä istun vähän aikaa tässä, — et suinkaan vielä aikonut panna maata, Kirsti?"