Hän istahtaa keinutuoliin, ja Kirsti seisoo hänen edessään, kumpikin katsellen toisiaan herkeämättä.
"Näkeeköhän äiti, mitä minun sielussani liikkuu, — kertoisinko sen hänelle?" vilahtaa Kirstin ajatuksissa. Ehkä istuu äiti tuossa ja odottaa. Katselee häntä ja koittaa lukea hänen ajatuksiaan. Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisi mahdoton puhua, suu on kuin sinetillä suljettu.
Yhtäkkiä alkaa äiti hiljaa nauraa kuin itsekseen, matalaa naurua. Kirsti melkein säpsähtää ja katsoo kummastuen äitiin. Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi äiti alkaa nauraa.
"Kirsti", sanoo äiti, — "millaisia lapsellisia ajatuksia minulle johtuu. Tunnen itseni niin nuoreksi tänään, vanha ihminen. — Kuinka kaunis ruusu sinulla on tukassa, tyttöseni."
"Minulla oli kerran myös sellainen ruusu tukassa, — mutta siitä on jo pitkä aika. Sitäpaitsi ovat minun hiukseni paljon vaaleammat… Hyvin pitkä aika siitä on."
Siinä silmänräpäyksessä äiti selviää Kirstille, ja hän käsittää äidin elävän paraikaa taas menneisyydessä. Ehkä on joku kieli siitä satunnaisesti alkanut soida, ja nyt hän on tullut tänne ylös saadakseen siitä puhua. Kuinka kummallista, että hän juuri tänä iltana tuli. Kirsti voisi suudella äitiä ja itkeä. Vaan sen sijaan hän jää yhä vaieten ikkunan pieleen seisomaan.
Mutta äiti alkaa puhua.
"Kirsti", hän sanoo, "minä kerron sinulle jotain. Siitä on tosin hyvin pitkä aika, mutta minulle se on aina lähellä. Huono muistihan minulla muuten on, ja vuodet tuntuvat pitkiltä, kun niitä ajattelen, mutta se on ihan kuin eilen elettyä. Olin todella hyvin nuori siihen aikaan. — Ja isäsi oli myös nuori. Hänen oli tapana käydä meillä kesäisin joka päivä, — ja tuli aina jalan, koska ei asunut kaukana. Ja kerran hän viikon ajan joka päivä toi minulle ruusun. Hän ei koskaan sanonut mitään sitä antaessaan, — enkä minäkään sanonut mitään, — panin vaan ne veteen."
"Mutta sitten hän tuli sunnuntaina ja kysyi, enkö tahtoisi panna hiuksiini sitä ruusua. Ja sitten hän vielä sanoi, että jokainen ruusu oli ollut sana ja että niistä nyt viikon kuluessa oli muodostunut kokonainen lause. Ja hän kysyi minulta, enkö voinut arvata, kuinka se lause kuuluisi. Ja kun en sanonut mitään, vaikka sen hyvin tiesinkin, suuteli hän minua…"
Jos äiti olisi istunut hetkenkin kauemmin, olisi Kirsti heittäynyt hänen syliinsä ja itkien kertonut kaikki. Sillä ei koskaan ollut äiti ollut niin selvänä hänelle. Hän ei koskaan ole osannut ajatella äidin suhdetta isään niin nuorena ja hienona, mutta nyt hän käsittää, että se ennenkaikkea juuri oli ollut nuorta ja hienoa ja runollista. Ja hän käsittää vielä, että äiti oli ollut yksi niitä, joka olisi osannut säilyttää tunnettaan yhtä tuoreena läpi vuosikausien. Jos ei kaikkea väkivaltaisesti olisi tukahutettu, olisi äiti koko elämäkseen sielultaan jäänyt nuoreksi tytöksi, ja hänen rakkautensa isään olisi ollut vanhanakin jumaloiva ja ihannoiva kuin nuoren tytön.