Hänessä, Kirstissä, sitävastoin ei nuoruus koskaan voisi kestää niin kauan. Se oli oleva lyhyt ja nopea kuin unelma, josta hän täytenä naisena heräisi. Sillä hänessä oli kaikki voimakasta ja kuumaa, eikä se puolikypsäksi jäisi.
Mutta kun hän kääntyy äitiin kertoakseen, ei taaskaan ole tätä tuntea. Äiti on jälleen kuin kutistunut kokoon, ja nuori ilme kasvoilta on kadonnut. Hän on väsyneen näköinen, aivankuin olisi kertominen suunnattomasti rasittanut. Yhtäkkiä hän on jälleen se äiti, jonka Kirsti kasvin-ajaltaan muistaa. Katsoo arasti Kirstiä, — ikäänkuin hämillään siitä, mitä on puhunut, — hän, vanha ihminen. Ja lähtee valittaen pääkipua takaisin alakertaan.
5.
Kolmannen päivän illalla on kansanjuhla harjulla lähellä kirkonkylää. Se harju eroittuu muista jo kauas, kohoten yksin paljaana ja lakeapintaisena metsäisten kukkulain välissä, ja sen lyhytnukkainen nurmikko on sileä kuin tanssilattia. Valkovöisiä koivuja kasvaa siellä täällä rinteillä. Ylhäältä näkee järven koko pituudessaan ja sen kaikki yhdeksän saarta, joista pienimmät ovat pyöriön muotoisia ja tiheitä kuin kukkakimput.
Alhaalla rantakivillä, missä tumma lepikkö hiljentää ylhäältä kaikuvan humun, on joukko ruuhia, oikeita salokylien aluksia, jotka kellettävät hietikolla, ja auki temmatuista tapeista nirisee hiljalleen ruuhen pohjaan kokoontunut vesi.
Ylhäällä monenmoiset äänet ja helinät yhtyvät suureksi kuoroksi, joka on tämän lämpimän, hitaasti hämärtyvän kesä-illan kunniaksi viritetty. Viulu vinkuu kimeästi ja harmonikka säestää sitä levein sävelin, kuuluu tanssivien parien naurua, huutoa, puhetta… Silloin tällöin kaikuu metsän laidasta ampumaradalta laukaus, kun joku kilpailijoista koittaa osata valkoiseen maalitauluun. Kaiku kiirii kukkulasta kukkulaan, ja jokainen kukkula singahuttaa sitä kuin kimmoavaa palloa. Kaikesta huomaa, että juhla kallistuu lopulleen, ensimäinen virallinen kankeus on kadonnut, vanhemmat ja vakavammat siirtyneet syrjään ja jättäneet sijan nuorille.
Yhtäkkiä syntyy hiljaisuus, tanssivat rivit hajautuvat ja soitto taukoo. Airiston korkea vartalo näkyy laudoista kyhätyllä puhujalavalla, jonka kaidepuista köynnökset jo kuihtuneina riippuvat.
Kirsti on äsken juuri päättänyt tanssikierroksen ja nojautuu povi kohoillen koivun runkoa vasten. Hänen kirkkaat, elämää sinkoavat silmänsä ovat puhujaan kiintyneet, ja suu on puoli-avoinna, niin että hampaat näkyvät.
Tuolla hän nyt seisoo, juuri noin, kuten hänen oikea paikkansa on, hiukan ylempänä muita, niin että voi hallita heitä johtajakatseellaan. Hänen suuri vaikutusvaltansa muihin, osaksi tahdotonta, osaksi tietoista, — se, mikä ei ole ainoastaan sanoissa, vaan koko olennossa… Jota täytyy vasten tahtoaankin seurata ja totella…
Itse puhetta hän tuskin kuulee, hänen ajatuksensa lentävät koko ajan muualla.