"Juuri noin on parasta häntä katsella… Vähäisen välimatkan päästä, — ei ihan likeltä, — niin että saa kuvitella puolet lisäksi — —."
Hän on ylpeä Airiston puolesta, vaikka tuskin tietää, mistä hän puhuu. Hän katsoo voittoisana ympärilleen, eivätkö kaikki hymyile ja innostu ja sula? Kuinka voisi kukaan jäädä kylmäksi, kun hän puhuu. Nuo tytöt tuolla piirin laidassa supattelevat keskenään, ja tuolla joku kovalla äänellä kysyy ruuhta. Hänen tekisi mieli mennä kieltämään.
Samalla päättyy puhe, ja sitä seuraavan sorinan katkaisee huikaiseva viulun vinkaus. Tanssi alkaa uudestaan. Muuan nuori talonpoika, pitkä ja leveäharteinen kuin jättiläinen, kumartaa Kirstille. Hän lähtee tanssiin, ja päätä huimaa kummallisesti. Tuntee, kuinka nostetaan kohoksi, niin että jalka tuskin maata hipaisee. Ohitanssiessaan hän näkee Airiston seisovan muitten joukossa ja hymyilevän hänelle. "Kylliksi… kylliksi…", saa hän sanotuksi ja pysähtyy hengästyneenä. Tanssitoverinsa katsoo häneen neuvottomana.
"Tahtookos neiti vettä?"
"Niin, vettä, — olkaa niin hyvä."
Häntä pyörryttää niin, että kaikki sukeltaa sumuun hänen edessään.
Yhtäkkiä on Airisto hänen vieressään.
"Ah, ei se ole mitään", hän vastaa tälle, "— olen hiukan väsynyt.
Missähän pikkutytöt ovat, — olisi kai aika lähteä kotiin."
Pikkutytöt ovat parhaassa tanssin touhussa, — heillä ei ole hetkeäkään aikaa seisoskella, heidän mustat palmikkonsa, joista pitkät, punaiset nauhat riippuvat, heilahtelevat karkelon kiireessä. He tanssivat kaikkien kanssa, renkien ja ylioppilasten, vieläpä toistensakin…
"Olisi sääli heitä häiritä", Airisto sanoo vihdoin. "Antakaa heidän jäädä, kartanon ruuhessa on tilaa kyllin. Mutta teidät soudan kotiin pikkuruuhella."